Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon Säkylässä rauhanturvaajan tehtäviin orientoituen. Koulutuksessa annettiin yleisiä valmiuksia kaikille rauhanturvaajille tehtävästä riippumatta. Mielenkiintoista ja rankkaa oli. Nuorisotyössä ei ole tottunut heräämään aamulla 06.00. Enkä varsin suuresta kämpästäni huolimatta ole tottunut siihenkään, että aamupalalle pitää kävellä 300-400 metriä. Mutta siitä yllätyin, kuinka hyvin armeijan maneerit olivat iskostuneet jopa puolisotilaallisen lennokkikerhon käyneelle varusmiehelle. Tahtimarssit ja vastaavat eivät tuntuneet yhtään vierailta, vaikka huvittunut hymy välillä kävikin suupielessä, kun viisikymppisten miesten kanssa muodossa paineltiin. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja porukka oli erittäin mukava.

Lukujärjestys osasi ilmoittaa, että heti ensimmäisenä päivänä on cooperin testi. Kotiin tullut käskykirje (vrt. leirikirje) ja komppanian päällikön ankarat sanat muistuttivat, että testi on luonteeltaan karsiva. 2300 m on tinkimätön raja, eikä metriäkään saa jäädä uupumaan. Reputtanut äijä pakkaa kamansa välittömästi ja poistuu koulutuksesta ilman uusintayrityksiä. Vaikka olin uhonnut, että kyseinen määrä menee vaikka konttaamalla, niin ehdottomat rajat aiheuttavat aina paineita. Ja sen aisti kyllä muistakin. Ensimmäinen päivä oli vain juoksutestistä puhumista. Vaikka sävy olikin huulenheittoa, niin kai se jotain kertoi. Ja pari koulutettavaa laitettiinkin kotiin testin jälkeen. Harmillista heidän kannaltaan. Voin vain kuvitella tunnelmat, jos kaikki asiat ovat siihen mennessä loksahdelleet kohdalleen, ja sitten jää cooperissa rannalle. Itselläni homma meni ihan siedettävästi. 2710 m riitti kymmenen metrin marginaalilla ylittämään heikkokuntoisen rajan. Ja kun lämmönsietokyselyssä vielä muistutettiin, että painoindeksi 26 on ylipainoinen, niin tunteehan tässä itsensä jo varsin rapakuntoiseksi. Ehkä pari trooppista mahatautia ja reipas hikoilu muokkaa minutkin mallin mittoihin neljässä kuukaudessa.

Kunto ei koulutuksessa sen koommin joutunut koetukselle, mutta sitkeys siitäkin edestä. Armeijan maiharit eivät olleet kaikkein hellimpiä jaloille, varsinkin kun neljän viimeisen päivän ajan raahasi niskassaan n. 10 kg painoista luotiliiviä, pistoolia, rynnäkkökivääriä ja reppua. Parhaimmillaan 8 tunnin kanniskelun jälkeen olkapäät olivat kohtalaisessa jumissa.

Opetettavat aiheet olivat itsessään erittäin mielenkiintoisia. Hurjimmat jutut säästän toiseen kirjoitukseen, joten nyt voin vain leijua poikien leikeillä. Ilmaus on aika alentava elintärkeille taidoille kriisiolosuhteissa, mutta ei sille mitään voi, että parin päivän ammuntaharjoitukset uskomattomilla laitteilla varustelluilla aseilla olivat kipeistä olkapäistä huolimatta aika seikkailullisia. Erityisen vallattomalta tuntui, kun vietiin kuusi maastoautoa sorakuopalle ja annettiin reilu tunti aikaa harjoitella, miten sellainen peli kulkee erämaan hiekassa ja dyyneillä. Välillä testailtiin kaasunaamareita kyynelkaasukopissa, kuunneltiin kenttärovastin luentoa islamin kohtaamisesta, harjoiteltiin ääritilanteiden ensiapua ja paikannettiin itseä GPS-laitteilla. Ja sitä rataa. Kuten englanninkieliset asian ilmaisevat: ”The difference between big boys and small boys is the size of their toys”.

Varsinaisesti papin työhön en saanut mitään perehdytystä. Eikä se ollut koulutuksen tarkoituskaan. Välituntien aikana tapasin varuskunnan sotilaspastoria ja kenttärovastia, sekä puhelimitse sovin tapaamisia ihmisten kanssa, jotka osaisivat koulutuksen jälkeen perehdyttää minua. Tärkeintä oli kuitenkin, että koulutusporukan välittömässä ilmapiirissä koin itseni hyvin tervetulleeksi. Heti alusta asti minua puhuteltiin pappina. Ilmeisesti rauhanturvajoukkojen papit ovat olleet muuhun joukkoon verrattuna rentoa väkeä, koska ensimmäisestä kokoontumisesta alkaen sain kuulla väkeä laskettaessa: ”Pappi on paikalla, joten kaikki ovat paikalla”. Tosin yhden lahjakkaan myöhästymisen jälkeen sloganissa oli perää myös minun kohdallani. Järjestäytymisten viimeisestä sijasta kanssani kyllä kisailivat tasapäisesti juristi ja lääkäri.

Hyvä ilmapiiri ja joukkoon kuulumisen tunne huipentuivat yhteen minulle erittäin tärkeään tapaukseen. Vitsailin tupakaverini kanssa siitä, mitä käyttöä papilla muka rauhanturvatehtävissä on. Tuvan toiselta puolen eräs äärimmäisen jämerän näköinen keski-ikäinen sotilas puuttui keskusteluumme ja kysyi, tiesimmekö, miksi Tshadiin on pappi lähdössä. Kun pyörittelimme päitämme, hän totesi, että sanovat ne sotilaat ääneen mitä tahansa, niin nimettömässä palautteessa on pappia toivottu niin paljon, että siksi sellainen lähtee myös tähän operaatioon. On upeaa lähteä, kun ”seurakunta” on esittänyt noin vakuuttavan kutsun. Ja voin vain kuvitella, että sotilaallisessa ympäristössä pappi on tuomassa jotain tuttua ja turvallista, vaikka hänen läsnäolonsa kotisuomessa saattaisikin olla jopa hieman kiusallista. Jos pää hajoilee, on kiva tietää, että mukana on yksi tyyppi, joka kuuntelee.