Olen parhaillaan koulutuksessa Porin prikaatissa Säkylässä, ja lähtö kentälle siintää vasta edessäpäin. Kun mitään todellista ei oikeastaan ole vielä tapahtunut, joutaa muutamalla sanalla mietiskellä sitä, miten tähän tilanteeseen päädyin.

Vuonna 1993 käyty armeija jätti takaraivoon jonkinlaisen kutinan mahdollisesta rauhanturvapestistä. Pari kertaa puoliteholla yritin hakeakin, mutta ikä tahi ammatilliset taidot eivät vielä olleet siinä kunnossa, että minut olisi noteerattu. Jälkimmäisellä hakukerralla pääsin jo reserviinkin, mutta en saanut aikaiseksi käydä kielitutkintoa, kun se maksoi silloin opiskelijan mielestä liikaa, eikä sitä ollut mahdollisuuskaan muutamaan kuukauteen suorittaa. Niinpä se projekti kuivahti kokoon. Enkä kyllä asiaa paljon harmitellutkaan, kun olivat opinnot Helsingissä kesken.

Viime syksynä seurakunnan työntekijöiden retkellä asia tuli työkavereiden kanssa jostain syystä puheeksi, ja samalla heräsin siihen todellisuuteen, että nythän olisi erittäin hyvä sauma hakea. Työtä nuorisopastorina ei ole vielä mitenkään hurjasti takana, mutta silti pieni hengähdys tuntui hyvältä ajatukselta. Paussin tarvetta en voi silti pitää millään tavalla lähtöön vaikuttaneena syynä. Enimmäkseen pieni seikkailijan luonne nosti päätään ja ajatus mahdollisesta veloistaan eroon pääsemisestä houkutteli. Mutta sopiva hetki antoi lisäpontta, ja niin pistin paperit vetämään.

Odotukset heräsivät toden teolla, kun kielikoe meni läpi ja hyväksytty hakemus muuttui palvelussitoumukseksi, joka astui voimaan 1.1.2009. Intoa piukassa jäin odottelemaan puhelinsoittoa. Pikkuhiljaa toivo kuitenkin alkoi hiipua. Olin hakenut sekä upseeriksi että pastoriksi. Ensin sain kuulla, että sotilaspastorien paikat olivat varattuja vuosiin 2010/2011 asti. Sitten alkoi valjeta, että upseerina on puolestaan aika vaikea päästä sisään. Todennäköisin kutsunta-aika oli mielestäni toukokuussa, kun silloin valittiin Kosovoon lähteviä rauhanturvaajia. Kosovo näet on suurin suomalaisista operaatioista ja sinne valitaan yleisemmin myös ensikertalaisia, toisin kuin Afganistaniin. Mutta soittoa ei tullut. Ja Tshadin väkikin oli kuulemma jo valittu. Eikä siellä edes ollut papin paikkaa. Ajatuksissani aloin jo heittää rukkasia naulaan, vaikka joku optimistinen seurakuntanuori jaksoi kannustaa minua siitä, että se puhelu tulee kuitenkin silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidin sitä vain kauniina lohdutuksena, mutta puhelimen soidessa tajusin, että kaveri oli osunut oikeaan.

Olin mielessäni rakennellut itselleni mahdottoman unelmapestin: papin homma olisi kivoin. Ja suosikkipaikkani olisi Tshad eksoottisuutensa vuoksi. Mutta sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Nyt langan päässä oli värvääjä, joka kertoi, että Tshadiin oli perustettu sotilaspastorin virka, ja minua kyseltiin siihen. Kelpaa! Otin haasteen innolla vastaan. Ajankohta oli erinomainen, vaikka pari sovittua rippileiriä täytyikin siirtää kollegoille. Pesti on mukavan mittainen, ja erinomainen sijainenkin jo katsottu etukäteen. Hän suorastaan odotteli, että saisin kutsun maailmalle. Sijaistani lainaten voisin todeta, että asiat loksahtelivat kohdalleen niin upeasti, että johdatuksen maku oli jo liian ilmeinen.

Johdatuksesta on vain kovin helppo puhua kotisohvalla. En oikeasti edes tiedä, mihin olen päätäni pistämässä. En ole osannut muodostaa mitään kokonaiskuvaa rauhanturvaajan työstä ylipäätään, Tshadista puhumattakaan. Ja täällä koulutuksessa on jo käynyt ilmi monta asiaa, joissa varjelukseen taitaa tarvita luottaa hieman kotirutiineja enemmän. Mutta niistä myöhemmin lisää.