Tänään päivälliseltä tullessani en marssinut. Liikehdintä oli lähempänä vyörymistä. Itse asiassa rintaan alkoi pistää ihan vain kävellessä, kun maha oli niin täynnä. Kokki mokoma sotki pasmani ruokalinjastolla, enkä huomannut pyytää pientä annosta, niin kuin normaalisti teen. Kun olin saanut lautaselle järkyttävän kokoisen jauhelihapihvin, iso irlantilaiskokki täräytti suomalaisen tervehdyksen: ”mitta kuullu?” Sillä välin kun toivuin ihmetyksestäni, toinen kokki oli jo ladannut lautasen täyteen höyrytettyjä kasviksia ja perunoita. Kun siihen vielä lisäsin jälkiruuaksi jonkin sitruunamarenkipiirakan päärynäjäätelöllä, tuli tämäkin päivällinen taputeltua. Valmis! Eikä tämä ollut mikään ainutlaatuinen tapaus. Kun saavun kotisuomeen, kukaan ei usko, että olen ollut Afrikassa. Painoa tulee lisää, eikä edes rusketus tartu todisteeksi.

N’Djamenan leirin upea keittiö sai minut tekemään surutyötä tulevasta. Muistelin rotaatiokoulutuksessa opittuja asioita siitä, kuinka Goz Beïdassa ruokaa saa harvoin, eikä se ole mitään erityistä. ”Aamupala on vettä ja puuroa, lounas täytetty patonki ja vasta päivällisellä saa lämmintä ruokaa.” Tilanne oli silloin tuo, mutta meidän saavuttuamme asiat ovat toisin. Irlantilaiset pyörittävät keittiötä, ja heidän viimeisimmän rotaationsa mukana tullut keittiömestari on irlantilaisen pastorin mukaan heidän puolustusvoimiensa halutuin kokki. Ja sen kyllä huomaa. Ruoka on valtavan hyvää, vaihtoehtoja on runsaasti, eikä nälkää tarvitse nähdä. Keittiöhenkilökunnalla on myös koko ajan hyvä huumori ja tekemisen meininki. Tänään leiriimme tuli ympäri Tshadia pyörivä suomalaisten osasto, joka kehui ruokalamme maan parhaaksi. Uskon.

Aamupala tarjoillaan klo 05.15 - 06.15. Sunnuntaisin klo 07.00 – 08.15. Kahden tunnin oikeaan suuntaan vaikuttanut aikaero helpotti totuttelemista, eikä heräämisessä ole ollut mitään vaikeuksia. Leirielämään kotiutuminen on vain saanut valvomaan hieman pidempään, joten päiväunet tuntuvat usein tarpeelliselta. Mutta se ei haittaa, kun paikalliseen tapaan keskipäivällä pidetään siestaa. Kaikki sotilaat eivät tosin viitsi herätä noin aikaisin, joten aamupalalle ei tarvitse yleensä jonottaa. Aamupalan tarjontakin on suhteessa vaatimattomin. Puuron vaihtoehtona on muutamaa lajia muroja. Paahtoleipää voi itse tehdä sellaisella hauskalla liukuhihnapaahtimella. Hillo tai siirappi antaa sapuskalle makua. Kun huolto toimii, tarjolla on myös kananmunia. Viime päivinä ei ole ollut.

Lounasta minun aikaikkunassani saa klo 11.30-11.55. Jonot ovat joskus aika pitkiä. Ruuan ottamisen lisäksi aikaa menee käsien pesuun. Kahden pesualtaan vieressä istuu lääkintämies vahtimassa, että kaikki pesevät kätensä. Seinässä oleva lappu kehottaa käyttämään saippuaa, mutta meitä suomalaisia varoitettiin koskemasta siihen silloin, kun tarjolla ei ole nestesaippuaa. Näkyvä lika irtoaa hyvin palasaippuallakin, mutta sekös vasta bakteeripesäke on. Ensimmäisenä päivänä erehdyin keskustelemaan valvojan kanssa siitä, että juuri käytin käsien desinfiointiainetta. No mistäs hän sen tietäisi. Siispä nöyrästi takaisin altaan ääreen. Ja hyvinhän tuo vatsa on paikalliseen bakteerikantaan tottunut. Käsien kuivausmahdollisuutta ei ole, joten metallilautanen meinaa toisinaan lipsua käsistä, kun kuuman ruoka lämmittää lautasen, ja ote on pidettävä parilla märällä sormella aivan lautasen reunasta. Vielä ei ole onneksi tarvinnut lattialta nuolla murkinaansa.

Ruoka lounaalla on hyvää. Tarjolla on yleensä jotain kanaa, lihaa ja kalaa. Ainakin kolmea lajiketta, joiden välillä tulee usein valinnanvaikeus. Ottaisiko lampaankyljystä, southern fried chicken’iä vai grillimakkaraa? Lisukkeena on yleensä perunaa keitettynä, paistettuna tai ranskalaisina sekä riisiä tai pastaa. Keitettyjä kasviksiakin on aina: parsakaalia, kukkakaalia, porkkanoita tai papuja keitettynä. Myös salaattivalikoimaa löytyy kohtalaisesti.

Päivällinen on minulle juhlahetki. Klo 17.40 – 18.05 parhaiden ruokien lisäksi on aina jälkiruokaa, jonka irlantilainen keittiö todella hallitsee. Pari päivää sitten oli uskomaton päivällinen. Hunajakuorrutettu kinkku maistui upealta ja jälkiruoka ”death by chocolate” oli käsittämättömän hyvää. Nimi oli oikein kuvaava erittäin suklaiselle muffinityyliselle paistokselle, joka tarjoiltiin jäätelön ja suklaakastikkeen kera. Pari kertaa olen törmännyt erittäin epäilyttävän näköiseen, mutta todella maittavaan jälkkäriin: Jostain nesteestä poimitaan puolikas banaani, ja lisukkeeksi isketään vihreää jäätelöä, siirappia ja punaista hilloa. Pelottava ilmestys, mutta suussa sulava lopputulos. Tiedottajamme onkin ottanut tehtäväkseen seurata, milloin tapahtuu se ihme, että istun ruokapöytään toteamatta: ”onpa todella hyvää ruokaa”.

Ruokailuissa käytetään omia ruokailuvälineitä, joten kunnon leirityyliin astiat pestään itse parilla pesulinjastolla. Ensi alkuun käytin kertakäyttövälineitä hygieniasyistä, mutta käytännöllisyys ja kunnollisten ruokailuvälineiden mukavuus veivät voiton, vaikka tiskialtaiden vesi näyttää toisinaan vastenmieliseltä. Linjaston päällä on ilmoitus, joka varsinkin suomeksi käännettynä kuulostaa tahattoman hauskalta: ”Varmista ennen tiskaamista, että lautasesi on puhdas.” Tällä viitataan siihen, että ennen tiskiallasta on esipesusuihku, jolla lautanen huuhdotaan enimmistä mössöistä puhtaaksi ennen pesuveteen upottamista.