Vaikka teknisesti olinkin saapunut jo Afrikkaan, ei ensimmäinen ilta vielä antanut kuvaa siitä, minne olin tullut. Pimeässä yössä leiriin saapuminen oli tunnelmaltaan kuin elokuvien pimeä vankilan piha tai sotaleirin portti. Vasta nyt pääsisi todella katsomaan, mihin sitä on oikein päänsä pistänyt. Niin kuin palvelustoveri totesi: ”Nyt on Suomen poika todella kaukana kotoa.”

Päivä toi paljon uusia ja ihmeellisiä kokemuksia. Kun hyppäsin ulos teltasta klo 07.00, lämpö todella tuntui. Teltan ilmastointi oli tuudittanut aivan harhaisiin luuloihin. Yöllä oli tarvinnut kääriytyä jopa makuupussiin, kun pelkän lakanan alla oli tullut kylmä. Mutta ulos astuessa lämpö tuntui suorastaan iskeytyvän vastaan. Klo 08.00 alkoi olla jo kuuma. Klo 09.00 aurinko paistoi suunnilleen yhtä korkealta kuin se paistaa Suomessa koskaan. Keskipäivällä ei enää oikein osannut sanoa, paistoiko aurinko ihan taivaan laelta vai vähän sen vierestä. (Vaikka tiedän, että vähän vierestä se porotti. Parin kuukauden päästä nousee tappiin asti.)

Yhdessä vaiheessa päivää mittari näytti 44,3 astetta. 50-kertoiminen aurinkorasvakaan ei herättänyt riittävästi luottamusta, kun niskaa alkoi kuumottaa. Onneksi meille jaetuissa hellehatuissa oli sellaiset kivat Kari Grandi –verhot niskassa. Mutta kaverit totesivat, että tällainen aurinko voi polttaa paidankin läpi, mikä pitänee paikkansa ainakin verkkopaidalla. Olihan se kuuma, mutta jokainen äijä käveli ja teki leirin askareita 1,5 litran vesipullot kainalossa. Samalla tulin varmaan pysyvästi oppineeksi afrikkalaisen rauhallisuuden ja rentouden syyn. Itsekin täytyi opetella kävelemään verkkaisesti. Uupumus iskee siinä lämmössä nopeasti. Kuitenkin mielenkiintoista oli se, että päivän huippulämpö ei ollut oudoin juttu. On jotenkin loogista, että noin korkealta paistava aurinko on kuuma. Paljon yllättävämmältä tuntui se, kuinka varhain aamulla ja myöhään illalla lämpö tuntui niin kovasti, vaikka aurinko oli laskenut ja oli jo aivan pimeää.

Erityisen positiivinen yllätys oli ruoka. Rotaatiokoulutuksessa saimme kuulla, että tulevassa majapaikassamme Goz Beïdassa ruoka on vaatimatonta ja nälkä on koko ajan. Täällä N’Djamenan leirissä tämä ei ainakaan pitänyt paikkaansa. Ensimmäisen lounaan pihvi oli parempi kuin Ranskassa syöty 30 € entrecote. Aamupalalla kokit olivat valmiudessa paistamaan pekonia ja munia tilauksen mukaan. Lounaalla ja päivällisellä samat kaverit grillasivat pihviä tai hampurilaista muun laajan valikoiman lisäksi. Pieni pelko häivähti takaraivossa, että nyt tottuu liian hyvälle, kun loppusijoituspaikassa tilanne on ihan toinen. Tätä kirjoittaessani olen jo Goz Beïdassa ja sen verran raotan tulevaisuuden verhoa, että jos ei meno muutu, niin minä lihon pahasti.

Ruokailujen ohessa olimme erittäin tarkkoja käsien desinfiointiaineen kanssa. Koulutus oli opettanut, että pöpöjä kannattaa välttää. Minä erityisesti kiinnitin siihen huomiota, kun maha menee välillä sekaisin ihan vain leirikeskukseen menemällä. Ja kun yhdistetään tilanteeseen aavistuksen punaista pigmenttiä sisältävä ihoni, niin olen kuin luotu näihin olosuhteisiin. ”Onneksi tuli ripuli, niin eipä vessassa istuessa nahka pala enempää.”