Alkaahan niitä lempinimiä tulla uudelta rotaatioltakin. Tänään minua puhuteltiin suorastaan arvostavan kuuloisella tittelillä kirkkoherraksi. Vaikken ole suorittanut seurakunnan johtamiseen vaadittavaa pastoraalikurssia, niin tavallaan siinä on jotain totuuden siementäkin. Äkkiseltään en keksi, kuka tämän alueen luterilainen kirkkoherra voisi olla. Saatan olla muutamaan sataan tai jopa tuhanteen kilometriin ainoa luterilaisen seurakunnan pastori, joten ainakin yhden kirkkoherralle kuuluvan oikeuden otan itselleni. Ihan itse ajattelin näet päättää sen, milloin täällä jaetaan ehtoollista ja kenet nimitän ehtoollisavustajaksi. … Noh. Toki olen sotilaspastorina kenttäpiispan ja kenttärovastin alainen, joten sieltä suunnasta nämä kirkollisen hallinnon asiat oikeasti hoidetaan.

Kotisuomeen ja Kangasalle jäivät nuorisopastorin kiireet. Oli valtavan kiva rakentaa uutta nuorisotilaa ja ylipäätään suunnitella nuorisotyön kuvioita, mutta hengähdys tekee aina hyvää. Tai näin luulin. Näyttää pahasti siltä, että luonnolleen ei mahda mitään. Pari päivää sitten organisoin täällä uudelleen elokuvateatterina toimivan welfare-teltan sisustuksen ja samojen kankaiden sisällä olevan kirjaston. Saunojen yhteydessä olevista oleskelutiloista ja pukuhuoneista tuli väännettyä ihan tietokoneella uudet pohjapiirustukset. Tämän viikon aikana on tarkoitus sipistellä ne vielä lopulliseen kuntoonsa. Komentaja näet kysyi minulta heti alkupäivinä, voisinko huolehtia oman toimeni ohella myös yleisestä mielialaa ja motivaatiota ylläpitävästä welfare-toiminnasta. Olin etukäteen ajatellutkin, että se kuuluu papin laajaan toimenkuvaan, joten ei ollut vaikea lupautua. Papin työ on aivan uusi systeemi ja welfare-upseerin homma on mahdollista käynnistää nyt aiempaa suuremmalla volyymilla. Organisointi, asioiden kehittäminen ja uuden luominen on vain niin kivaa, että ei voi sanoa muuta kuin nauttivansa työstään. Uutuuttaan tämä vielä tuntuu varsin stressittömältäkin, vaikka hommaa on niin paljon kuin vain ehtii ja tahtoo. Kirjoittelen welfare-toiminnasta myöhemmin lisää.

Kirkollisen työn puolellakin on alkanut tapahtua. Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissa epäilin, ilman mitään operatiivisia tietojakaan jokaisesta päivästä tuntuisi olevan niin paljon kirjoitettavaa, että kaiken naputellakseen ei ehtisi muuta kuin koneella istua. Tosin seinien sisällä istuen kirjoitettavien asioiden määräkin alkaisi kummasti vähentyä. Blogi-kirjoitukset vain alkavat pikkuhiljaa olla osa työtäni. Vaikka tämä on yhä edelleen epävirallinen kuulumisten välittäjä, olen saanut useampaa reittiä palautetta siitä, miten monien täällä olevien rauhanturvaajien kotijoukot lukevat blogia mielellään ja saavat sitä kautta tietoa ja toivottavasti myös rauhoittavia uutisia elämänmenostamme. Epäsuorastihan se voi vaikuttaa myös täällä olevien miesten hyvinvointiin. Itse asiassa joukkomme komentaja kirjoitti kirjeen kotijoukoille sähköpostin välityksellä lähetettäväksi. Siinä hän mainitsee myös tämän blogin osoitteen, josta kuulumisia voi seurata.

(Välihuomautus: Kirjoittelen blogin juttuja joskus useamman päivässä, joskus en ollenkaan. Syötän valmiit kirjoitukset ohjelmaan, ja se julkaisee niitä sen mukaan, miten olen määrännyt julkaisuajankohdan. Viime aikoina kirjoitukset ovat ilmestyneet kerran päivässä klo 23. Voisin aikaistaa julkaisuajankohtaa niin, että jutut ilmestyvät vastedes 21.00. Tällä tiedolla ei varmaan ole sen suurempaa vaikutusta mihinkään, mutta selitän sen siltä varalta, että joskus lukijat ihmettelevät, miksi aikamääreet eivät tunnu täsmäävän. Jos käytän ilmausta ”tänään” tai ”huomenna” tai jotain vastaavaa, niin se pitää ymmärtää siitä hetkestä käsin, jolloin asian kirjoitin.)

Niin siitä kirkollisesta työstä… Sunnuntaina oli ensimmäinen kenttähartaus. Koska uuden rotaation miehet tarvitsivat aseiden kohdistuksen, joka oli parasta suorittaa sunnuntaiaamuna, ei vielä varsinaista aamumessua ollut. Ei minulla sen puoleen ole vieläkään niitä papin tarvikkeita. Lähtivät kuulemma tänään N’Djamenasta maantiekuljetuksena eteenpäin, joten todennäköisesti ovat viikon tai kahden sisällä täällä. Sanontamme kuuluukin: ”Anna Afrikalle aikaa.” Ja näin toimitaan. Siksipä kenttähartaus oli pimenneessä illassa ulkona sateen uhkassa pidetty lyhyt hetki. Seurakunta on vain niin erikoinen, että hetken aikaa menee, että osaan aivan luonnollisesti toimia. Sunnuntain kenttähartaus tahi messu on kaikille kirkkoon kuuluville määrättyä toimintaa, joten paikalla on uskonnolliselta suuntautuneisuudeltaan porukkaa aivan laidasta laitaan. Minulla on kova yritys luoda tilanteita, jotka voisivat tarjota jotain evästä niin kirkollisille aktiiveille kuin äärimmäisen passiivisillekin kavereille. Erittäin innostava ja kasvattava haaste.

Tänään puolestaan alkoi uuden rotaation operatiivinen toimintavalmius. Sen alkajaisiksi sain kunnian sanoa muutaman sanan ja lausua siunauksen joukkojen neljän kuukauden urakalle. Työtehtävänä homma oli pienempi rasti kuin laitoshartauden pitäminen, mutta merkitykseltään ainakin papille itselleen valtavan suuri. Eipä tule normaalissa seurakuntatyössä joka päivä vastaan. Toivottavasti osasin sanoa jotain, joka miesten oli hyvä kuulla.