Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään. Sanovat. Ja niin se menee papin hommassakin. Silti ihmiset saattavat olettaa, että pappi muistaa heidät, koska he muistavat papin. Seurakuntatyössä se on pieni haitta, mutta ei täällä. Enää.

Pari päivää sitten huomasin osaavani jokaisen Goz Beïdassa palvelevan suomalaisen rauhanturvaajan etu- ja sukunimet. Ja muutamaa lukuunottamatta taitavat olla kaikki Tshadin suomalaiset muistissa. Hetken aikaa niitä saikin opetella tehtävää varten printattu nimilista apunani. Aikoinaan toistelin yhä uudelleen, että minulla on huono nimimuisti. Hengellisessä työssä tapaa niin paljon ihmisiä, että väkisinkin jää vaikutelma, että suurin osa nimistä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta toisaalta huomasin, että rippileireillä opin leiriläisten nimet parissa päivässä, jos otin opiskelun asiakseni. Ei se muisti niin kamalan huono ollutkaan. Kyse on vain oikeista metodeista.

Rauhanturvaoperaation ja rippileirin välillä yksi ratkaiseva ero on, että en pidä päivittäin oppitunteja koko porukalle. Riparilla on helppo esittää oppituntien kysymykset aina sille henkilölle, jonka nimeä en muista. Samalla kun odotan vastausta, pyydän kyseistä oppilasta esittelemään itsensä. Mutta minkäs teet, kun täällä ihmiset vilistävät sinne tänne tehtäviensä mukana. Nurkan takaa pyörähtää eteen taas uusi harteikas kaljupää samanlaisissa vaatteissa kuin se edellinenkin. Vaikka häpeilemättä olen kysellyt, että mikäs se sinun nimesi taas olikaan, niin kyllä nämä äijät menevät aika helposti sekaisin. Ripareilla on tyttöjä ja poikia, vaatteiden kirjo on melkoinen, ja tukkamuotikin vaihtelee. Täällä kaverit ovat aikalailla samasta puusta veistettyjä. Ulkopuolisena tarkkailijana sain jo varusmiesajan yhdessä olleen jääkärijoukkueen miehet huomaamaan tiettyjä yhdennäköisyyksiä eri henkilöiden kesken. Minä sotkin aina kaikkein eniten samannäköisiä ihmisiä keskenään. Mutta kun heidät oppii tuntemaan, tuntuu suorastaan huvittavalta, miten on voinut sotkea kaksi nii-iin erinäköistä ihmistä.

Tärkein taito nimien opiskelussa on mielestäni kyky olla nolostumatta. Kun on kysynyt jotain nimeä tunti sitten, pitää olla uskallusta kysyä uudelleen, jos tarve vaatii. Tai sitten pitää kysyä vaivihkaa joltain toiselta, joka kyseisen ihmisen tuntee. Mutta siinä vaiheessa, kun olin päin naamaa kysynyt eräältä taistelijalta hänen nimeään toistamiseen samana päivänä ilman, että muistin kysyneeni ensimmäisen kerran, alkoi jo itseäkin hävettää. Lupasinkin hänelle Pepsin ja suklaapatukan messistä joka kerta, kun tästä lähtien unohdan hänen nimensä. En ole unohtanut.