Istuskelen körmyssä sängyllä ja siemailen messistä ostettua Pepsiä. Päivä on ollut pitkä. Herätys oli 04.00 luonnon helmasta, ja matka leiriin ynnä muut päivän toimet ovat ihan kivasti taas synnyttäneet tervettä väsymystä. Ajattelin nyt kuitenkin palailla reissun alun tunnelmiin.

Lähtö tapahtui niin kuin yleensä matkallelähtöjen kanssa käy. Edellinen yö jää lyhyeksi pakkausten ja muiden valmistelujen suhteen. Nyt kun oli astetta pidempi lähtö tiedossa, meni kaksi yötä vähemmillä unilla. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että kaikki mukaan aiottu on myös mukaan tullut ja kaikki järjestelyt onnistuivat niin kuin tarkoitus on.

Hyvin varhain tiistaiaamuna löysin itseni lentokentältä veljen saattelemana. Liuta samalla tavoin pukeutuneita matkatovereita löytyi aulasta. Tarkoitus oli suunnata Pariisiin, josta jatkaisimme Tshadin pääkaupunkiin N’Djamenaan. Olin odotellut, missä vaiheessa lähtöjännitys oikein puskee päälle, ja veikkaukseni oli ollut, että viimeistään lentoasemalla näin käy. Mutta ei sitä tullut vielä sielläkään. Rentous ei voinut johtua siitä, että olisi niin tottunut tällaiseen. Ehkä kyseessä oli vain niin erilainen tai outo asia, jota ei osannut käsittää riittävän hyvin jännittääkseen sitä. Keskittyi vain kelaamaan mielessään, oliko kaikki tarvittava muistettu tehdä. Lisäksi käyttämäni matkatoimisto on paras tietämäni ryhmämatkojen järjestäjä. Puolustusvoimien reissussa voi nojata rauhassa taaksepäin. Kun tekee sen, mitä käsketään, kaikki muu hoituu firman puolesta.

Lento Pariisiin oli nopea. Aamuväsymyksessä ei paljon ehtinyt mietiskellä, kun oltiin jo perillä. Vaihtoaikaa sen sijaan oli runsaasti. Seitsemän tuntia ei terminaalissa kulu noin vain, joten lähdimme pienellä porukalla Pariisin keskustaa katsomaan. Kolmen tunnin kierroksella ehdimme nähdä Notre Damen ja Riemukaaren sekä syödä entrecote-pihvit Eiffel-tornin varjossa. Pihvi oli aika sitkeä, mutta rauhanturvaajien koulutushan oli nimenomaan valmentanut meidät ääriolosuhteisiin.

Lento Pariisista Ranskan entisen siirtomaan pääkaupunkiin N’Djamenaan kesti melkein kuusi tuntia. Nukahdin välimeren yllä erittäin herkullisen lentokoneaterian päätteeksi. Heräsin Saharan yläpuolella. Näky oli vaikuttava. Matkustajakoneen lentokorkeudesta käsin katsellessakin näkyi rannattomasti hiekkaa erilaisina kumpuina ja kuvioina. Vaikutelma vain tehostui, kun nukahdin uudelleen ja herätessäni olimme yhä Saharan yllä. Aivan hurja paikka! Kun silmä tottui maisemaan, muutama tie, auto ja talo erottui dyynien seasta. Ei voi kuin ihmetellä niitä, jotka siellä asuvat.

Aterian ja rannattoman hiekkameren lisäksi lennolla oli kolmas elähdyttävä kokemus. Kun aloimme laskeutua noin miljoonan asukkaan kaupunkiin, vieruskaverini totesi ihmetellen, että missään ei näy valoja. Silloin heräsin itsekin siihen, että kaikkialla oli vain mustaa – ei mitään länsimaisten suurkaupunkien valomerta, joka näkyy joka suuntaan kauas kuin Sahara konsanaan. Vasta lähellä maata alkoi erottaa pieniä valoja siellä täällä. Valot näyttivät välkkyvän, ikään kuin ne eivät olisi olleet ikkunoista kajastavaa sähkövaloa vaan nuotioiden loimua.

Olin kuullut monta tapauskertomusta siitä, miltä tuntuu astua lentokoneen ovesta ulos Afrikan mantereella. En muistanut keskittyä kyseiseen asiaan, kun astelin oviaukkoon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että taisin kävellä suihkumoottorin suihkuvirtaan. Sitten oivalsin, että olen suihkumoottorin etupuolella, joten tämä on pakko olla jotain muuta lämpöä. Uskomaton, aivan iholle tuleva pehmeä ja hautova lämpö oli hurjan tuntuista. Suomessa on tottunut, että kello 21.00 täydellisen pimeässä yössä ilma tuntuu ihan toisenlaiselta.

Siirryimme kentältä Unto Nurmisen leiriin, jossa aloitimme oitis majoittumisen. Isossa teltassa oli jokaiselle tulokkaalle oma hyttysdome, johon oli hyvä kääriytyä ja muistella kaikkia koulutuksen kauhukertomuksia erilaisista lentävistä ja ryömivistä ötököistä. Jutut muistuivat mieleen erityisesti yöllä, kun oli pakko pistäytyä 100 metrin päässä sijaitsevassa vessassa, eikä teltassa valo toiminut. Toki leirin valot kajastivat kankaidenkin läpi niin, ettei aivan säkissä kokenut olevansa. Mutta kyllä sitä uutuuttaan tuli silti tarkasti katseltua, mihin askelensa satuttaa. Hyvä, ettei vessareissusta tullut sillä selvä, kun joku pikkuelukka pomppasi kävelijää karkuun. Taisi olla sammakko.