Kirjoitusteni kommenteista ja miestemme kertomuksista päätellen tätä blogia lukevat muutkin kuin vain sukulaiseni ja kaverini. Olen iloinnut siitä, kuinka jotkut minulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat kirjoittaneet kokeneensa, että kertomani kuulumiset tuovat tuntua siitä, että täällä elämä on raiteillaan. Olen erittäin tyytyväinen, jos olen tällaisen kuvan pystynyt antamaan. Erityisen kiitollinen olen siitä, että siellä kotisuomessa monet elävät hengessä mukana ja useat jopa muistavat meidän porukkaamme rukouksin. Kiitos siitä!

Tästä blogistani on tullut tavallaan jo yksi työntekoni väline. Tehtäväni on huolehtia joukkomme henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista. Jos miehemme kotiin soittaessaan kokevat, että ilmapiiri on kannustava, eivätkä tukijoukot ole liian huolissaan tai peloissaan, on täälläkin helpompi olla. Toivon, että blogini voisi pieneltä osaltaan vaikuttaa myös meidän joukkomme ilmapiiriin. Nyt haluankin lähettää terveisiä nimenomaan teille tukijoukoille.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten paljon helpompaa tämä elämä täällä on ennakko-odotuksiin nähden ollut. Päivittäinen elämä koostuu työläämmistä rutiineista kuin kotona, mutta mitään vaarallista niihin ei ole sisältynyt. Lähinnä vaarallinen tilanne minulle taisi tulla, kun yritin hakea harhaheiton jälkeen pesäpalloa vallihaudasta. Mudan takia homma jäi sikseen. Vaikeita tai edes vaivalloisia rutiineita tulee vastaan harvoin. Eihän kotona ole toki tottunut kävelemään jokaista ruokailua varten muutamaa sataa metriä, ja vessakin on yleensä muutaman harppauksen päässä. Vettä ei voi lotrata loputtomasti ja välillä on likainen olo. Mutta tällaisiin asioihin tottuu todella nopeasti.

Ensimmäisissä kirjoituksissani mainitsin myös kovista luonnonolosuhteista ja vaarallisista eläimistä. Itse en ole nähnyt yhtään elävää skorpionia tai käärmettä. Muutamat meidän rotaatiomme väestä ehtivät käydä kuvaamassa yhtä pientä käärmettä, ennen kuin se listittiin. Hämähäkeistä en tiedä olevan edes näköhavaintoja. Muutkin öttiäiset, joista olen raportoinut, ovat lähinnä iljettäviä/söpöjä (riippuen havainnoitsijan näkemyksistä). Urheilullisimmat jääkärijoukkueen miehet ovat jopa käsin poimineet maasta sen kuulemma kivuliaasti pistävän Water Bugin.

Yksikään rauhanturvaaja ei ole saanut malariatartuntaa, ja tänään väelle on jaettu taas lisää niitä kalliita malarialääkkeitä. Muitakaan sairauksia ei juuri ole ollut. Joku on tietääkseni vähän kuumeillut ja minä itse olen parastaikaa flunssassa. Eikä tätäkään flunssaa ole hankittu raskaiden olosuhteiden tai kulkutautien takia. Luultavasti toimistoni tai elokuvateatterimme ilmastointi on ollut liian viileällä. Elintasosairaus veikkaan.

Kuumuus on hellittänyt kovasti sadekauden myötä. Lämmöt kipuavat edelleenkin parhaimmillaan yli 40 asteen, mutta suurimmaksi osaksi on oikein miellyttävää. Ja itse kyllä nautin niistä kovistakin lämpötiloista. Äsken tuli vähän hiki, kun piti seistä auringonpaisteessa luotiliivi päällä lähipuolustusharjoituksessa. Mutta suureksi osaksi valtava hikoilukin on jäänyt. Nykyään polttoainetilanne on sellainen, että ilmastointia saa pitää päällä ympäri vuorokauden.

Turvallisuustilanne on täällä hyvä. Sen tarkemmin minulla ei ole lupa asiaa kommentoida, mutta viimeaikaisten uutisten valossa tuntuu siltä, että tilanne on menossa aina vain parempaan suuntaan. On lähes varmaa, että ase tarvitsee ladata vain ampumaradalla. Itseasiassa siihen saatankin saada aika kiehtovan mahdollisuuden. Minulle on kasautunut täällä elämää suurempi maine hurjana ampujana ja eritoten pistoolisankarina. Villein tornihuhu kertoo, että olen ollut koko joukon selvästi paras. En mielellään katkaisisi siipiä noin ylevältä tarinalta, mutta ei se kyllä pidä paikkaansa, vaikka ihan kivasti on kyllä tullut osuttua. Puolentoista viikon päästä täällä järjestetään Irlanti-Suomi -ampumakilpailu, ja minut haluttiin pistoolijoukkueeseen. Onneksi sain puhuttua viidennen ihmisen mukaan, joten suomalaisten kesken pidettävässä karsintakilpailussa voidaan yksi jättää rannalle nelimiehistä joukkuetta kasattaessa. Toki toivon, että luoti löytää maalinsa niin kuin tähänkin asti, mutta pahoin pelkään, että lähes kokonaan entisestä tai nykyisestä kantahenkilökunnasta koostuva muu joukkue näyttää pastorille taivaan merkit.

Niin, takaisin asiaan. Kaikilla mittareilla mitattuna suurin viihtyvyyden ja turvallisuuden uhka on minun mielestäni rutinoitumisen vaara. Neljä kuukautta on loppujen lopuksi valtavan lyhyt aika elämässä, ja sen jaksaa viettää melkein tolpan nokassakin. Mutta silti, jos jääkärijoukkeemme mies tekee parina iltanakin peräkkäin 13 tunnin yövartiovuoron, niin saattaa se vähän ajan päästä tuntua nähdyltä. Vapaa-ajan toiminnot ovat näihin olosuhteisiin upeat, mutta onhan se neljä kuukautta melkoinen aika pelata NHL-jääkiekkoa tai jotain muuta tietokonepeliä.

Ensimmäinen kuukausi täyttyy viimeiseksi tulleillakin viikon päästä, ja miesten mieliala näyttää oikein hyvältä. Uskon, että suurin osa äijistä pitää neljän kuukauden komennusta juuri sopivan mittaiselta, joten motivaatio riittää varmaan maaliviivalle asti. Yritän omalta osaltani soluttautua mukaan ja tehdä parhaani, että porukka jaksaa yhtä hyvin kuin on jaksanut tähänkin asti.

Toivomus lukijoille: Minulla on mielessäni vielä muutama aihe, josta aion kirjoitella. Mutta olisin erittäin iloinen, jos laittaisitte kommenttiosuuteen toiveita aiheista, joista haluaisitte kuulla. Täällä eläessään sokeutuu sille, mikä on ihmeellistä ja erilaista Suomeen verrattuna, eikä enää osaa tarkkailla kaikkea uusin silmin. Mikään toive ei ole huono tai väärä. Sensuroin itse, jos toiveet menevät alueelle, josta minulle ei ole lupa kertoa.