Otan nyt ehkä turhan rohkean poliittisen kannanoton, mutta en vain ole koskaan ymmärtänyt puheita siitä, että Suomen pitäisi perustaa samanlainen palkka-armeija kuin monilla isoilla mailla on. Mitä pidemmälle tämä rotaatio etenee, sitä vakuuttuneempi olen kannastani. Kerta toisensa jälkeen olen saanut yllättyä siitä, kuinka suomalaiset sotilaat osaavat hommansa ja tekevät ne monilta osin jopa paremmin kuin ammattiarmeijat. Toki minulla on nyt vertailukohtaa vain yhteen palkka-armeijaan yhdessä missiossa, joten ajatukseni lienevät pitkälti huhupuhdeidenkin värittämiä.

Nykyisen rotaation ensimmäinen pitkä partio sisälsi todella vaativissa oloissa tehdyn marssin. Lämmintä oli varjossa 42 astetta, kun miehet kävivät eräässä kylässä kolmen kilometrin päässä siten, että mennen tullen kiivettiin mäen yli. Aseiden ja kypärän lisäksi jokainen kantoi mukanaan raskasta luotiliiviä (yli 10 kg), muuta taisteluvarustusta ja kuusi litraa vettä. Silti yksikään suomalainen ei hyytynyt matkalla. Irlantilaiset tekivät reissun neljänä eri päivänä eri miehistöillä, ja joka kerta vähintään yksi sotilas pistettiin hoitoon lämpöuupumuksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi juuri kotiutuneista varusmiehistä koostuva jääkärijoukkueemme on kovakuntoinen ja osaa huoltaa itsensä hyvin.

Vähän vanhemmasta väestä koostuva muu osastomme on myös hyväkuntoista, mutta ennen kaikkea ammattitaitoista. Palkka-armeijassa sotilaat ovat ammatikseen sotilaita, joten sotilaana oleminen on heidän vahvuutensa. Suomalaiset reserviläiset osaavat sotilaan tehtävät, mutta sen lisäksi he kaikki ovat omien alojensa erityisosaajia. Vaikka täällä ei ole hurjan suurta määrää suomalaisia, silti hommaan kuin hommaan löytyy aina joku, jolla on siihen tarvittavaa ammattitaitoa. Rauhanturvaoperaatioissa tämä on tietenkin erityisen käyttökelpoinen lähtökohta, kun ainakin täällä Tshadissa todennäköisyys todelliseen sotilaan taistelutilanteeseen joutumisesta on häviävän pieni. Siiviiliammattilaiset pääsevät näyttämään kyntensä. Esimerkkinä mainittakoon, että sairaanhoitajamme ovat ammattilaisia, kun taas irlantilaisten hoitajat ovat käyneet vain armeijan kurssin. Toki he tekevät työnsä hyvin ja ahkerasti, mutta taustoissa on jo iso ero.

Johtuneeko tästä vai jostain muusta, mutta silloin tällöin törmään asioihin, joissa suomalainen tapa tuntuu fiksummalta. Me tuskin vetäisimme leirin sähköjohtoja maata pitkin, kuten täällä on tehty. Yleensä sateen aikana joku osa leiristä pimenee, kun johtojen liitoskohdat lilluvat vedessä. Sitten sähkömiehellämme on sokka irti, kuten konkareiden slangi-ilmaus kiirettä kuvaa. Partioissa saa ylpeänä katsella, kuinka suomalaiset kuljettajat osaavat asiansa ja kuinka suomalaisten laitteet sopivat näihin olosuhteisiin hyvin. Lähes aina, kun jotain ajoneuvoa tarvitsee vinssata irti, se on irlantilainen väline. Nuoret kuljettajamme totesivatkin minulle, että pikkuhiljaa irlantilaiset kuljettajat ovat alkaneet ottaa mallia suomalaisten ajotavasta. Välineiden eroja sekään ei kuitenkaan kompensoi. Meidän vaunumme ovat näihin oloihin kevyempiä ja ketterämpiä. Lisäksi telakuorma-autojamme on käytännössä mahdotonta saada juuttumaan rapaan kiinni. Ja lähes jokainen kulkuvälineemme on koko ajan ajokunnossa. Tilanne ei ole aivan sama kaikilla tämän leirin osastoilla. Mekaanikkomme ovat osaavia ja ahkeria.


Suomipoika auttaa miestä mudassa. Kuva: tiedottaja Rimpiläinen.

Toki on muistettava, että ainoa karitsa saa parempaa yksilöllistä hoitoa kuin tuhatpäinen lauma. Selkeästi irlantilaisia pienempi joukkomme on helpompi saada hyvään järjestykseen ja hommat on helppo saada sujumaan. Oleskelupatiomme on erittäin viihtyisä ja myös welfare-tilojamme kadehditaan. Mutta ei se aina ole kiinni vain pienestä porukasta. Suomalaiset ovat tunnetusti kovia tekemään töitä. Laikka punaisena painetaan, niin kuin kuljetuspuolemme kaverit asian ilmaisisivat. Ja työtä meidän tilojemme eteen on tehtykin. Edellinen rotaatio väänsi hommaa niska limassa. Nykyinen rotaatiomme on saanut kovasti kiitosta särmästä toiminnasta ja hienosta käyttäytymisestä.

Olin kerran Seamuksen kanssa hänen kirkkotilassaan, kun sinne tuli siivousvuorossa olevia sotilaita. Seamus kiitteli heitä kovasti, ja totesi, että edelliset siivoojat kävivät viisi päivää sitten, ja hekin olivat suomalaisia. Kirkko pitäisi siivota tiettyjen työtehtävien mukaan päivittäin, mutta Seamus valittelee, kuinka heidän porukkansa ovat kehittäneet taidetta töiden välttelemisestä. Ammatikseen sotilaina työskentelevät pitävät luonnollisestikin huolta työajoista – olivatpa kotimaassaan tai komennuksella. Toki me suomalaisetkin olemme nyt puolustusvoimien palkkalistoilla ja palkkasotilaita, mutta silti tässä on enemmän urakkatyön tuntu.

Ylipäätään ero tuntuu irlantilaisten ja suomalaisten välillä olevan se, että irlantilaiset ovat armeijassa, me olemme töissä. Kumpikin pitää tietysti kummankin maan kohdalla yhtä aikaa paikkansa, mutta ymmärtänette eron. Tästä johtuen toimintatavat eroavat jonkin verran. Minusta näyttää siltä, että palkka-armeija harjoittelee tässäkin operaatiossa todelliseen sotatilanteeseen liittyviä juttuja. Suomalaiset rauhanturvaajat toimivat nimenomaan kyseiseen tilanteeseen sopivalla tavalla.

No joo... Tämä kirjoitus meni kyllä raskaasti suomalaisuuden ylistykseksi, mutta on meillä sellainen porukka, että kelpaa ylistääkin. Toivon, etten samalla anna jotenkin epäedullista kuvaa irlantilaisista. Suomalaiset ovat aikojen saatossa tehneet paljon yhteistyötä eri rauhanturvaoperaatioissa juuri irlantilaisten kanssa. He ovat olleet jostain syystä oikein sopiva yhteistyökumppani. Hyvältä näyttää täälläkin. Komentajamme onkin painottanut joukoillemme yhteistyön tiivistämistä entisestään.