Matkustin Abecheen sekä papin että welfare-upseerin tehtävissä. Papin roolin nimissä tarkoitukseni oli tavata leirin suomalaisia, tutustua Seamuksen työsarkaan ja perehtyä norjalaisen pastorin menetelmiin. Welfare-upseerina puolestani aikomukseni oli kartoittaa elinolosuhteita ja miettiä yhdessä suomalaisten kanssa, miten viihtyvyyttä leiriolosuhteissa voisi edistää.

Abechen tukikohta on tähän Goz Beïdan leiriin verrattuna valtavan iso. Kansallisuuksia ja eri toimijoita on paljon, vaikka kaikkien ryhmät eivät ole kovin suuria. Lisäksi pinta-alaa on ihan toisella tavalla. Kun meidän leirissämme kiertää muuria pitkin täyden kierroksen, kävelymatkaa kertyy suunnilleen 1,5 kilometriä. Abechen muurin päälle on viitoitettu 5 kilometrin lenkki. Välimatkat ovat jotain ihan muuta kuin minun valittelemani ”pitkät” parin sadan metrin ruokailumatkat. Suomalaiset ovat majoittuneena aivan leirin nurkkaan, josta ruokailua varten on talsittava tasan kilometri yhteen suuntaan. Jos aikoo nauttia sapuskaa jokaisella tarjottavalla aterialla, pitää sen eteen tehdä työtä 6 kilometrin kävelyn verran. Energia taitaisi riittää paremmin päiväksi, kun ei söisi mitään. Heillä kun ei ole mitään kulkuvälineitäkään käytössä. Kaavailimme, että muutama polkupyörä tekisi terää, kun aikaa asioiden hoitamisessa voisi käyttää muuhunkin kuin kulkemiseen. Pari muutakin uudistusta kehittelimme, mutta polkupyörien hintatiedustelu oli syy siirtyä kenttätoiminnan puolelle ja pistäytyä Abechen kaupungissa.

Maan neljänneksi suurin kaupunki oli selvästi erilainen sekä pääkaupunki N’Djamenaan että Goz Beïdan kylään verrattuna. Vilskettä ja vilinää oli hurjasti. Paikka on ilmeisesti myös hieman turvattomampi. Vierailuani edeltävinä kahtena päivänä oli tapahtunut pari autokaappausta. Sotilailla täyteen pakattu auto on tietysti keskimääräistä turvallisempi kulkuväline, mutta ihan kaiken varalta sain ohjeen, että välttämättä ei kannata ottaa rannekelloa tai muita rosvomagneetteja mukaan. Täysin turvallinen reissu silti tehtiin. No liikenne on toki oma riskitekijänsä, kun kolmipyöräisten koppimopojen, moottoripyörien, autojen, polkupyörien ja hevosrattaiden välissä puikkelehtii omin nokkineen tallustelevia vuohia ja lehmiä. Yksi vasikkakin sattui riehaantumaan automme läsnäolosta ja kirmasi pari sataa metriä jäniksenä.


Edes pääkaupungissa meno ei ollut näin tiivistä.

Suomalaiset ovat käyneet muutaman kerran syömässä paikkakunnan kiinalaisessa ravintolassa, mutta tällä erää pyörähdimme vain kaupoilla. Polkupyörien lähtöhinta oli 100 € luokkaa, joten ainakin 80 eurolla niitä irtoaisi. Kova tinkijä saa hinnan varmasti siitäkin alemmas. Kuljettajana toiminut suomalainen oli ollut seuraamassa, kuinka venäläinen sotilas hoiti tinkimisen tyylillä: hinnan ilmoittamisen jälkeen hattu lensi maahan venäläisten kirosanojen siivittämänä. Elekielen teho on voimallinen, ja tuote oli hetken päästä irronnut murto-osalla alkuperäisestä hinnasta. Suomalaisilla ei ole ihan noin paljon kanttia kiukutella kaupassa, ellei lasketa uhmaikäisiä karkkihyllyn luona. Nyt oltiin lisäksi vasta tiedusteluretkellä, joten suuriin vääntöihin ei ollut tarvetta.

Yksi patja lähti kyllä mukaan. Kun hiekka-alustalta ostettu kivasti pölähtelevä patja oli lastattu autoon, alkoi mielenkiintoisin vaihe. Reissusta oli tarkoitus viedä leiriin myös neljä tuolia. Saattueemme ranskankielentaitaja oli jo parista kaupasta hintoja kysellyt, kunnes päädyttiin lupaavan putiikin eteen. Myyjän laskukone oli vain summan osoittamista varten, joten yhteenlaskut eivät ihan sattuneet kohdalleen. Yhden tuolin hinta oli enemmän kuin neljän yhteenlasketun summa. Rahaa tarjottaessa virhe paljastui ja tinkiminen jatkui. Pian soppaa kokoontui selvittelemään reipas joukko kylän miehiä. Kaupankäynti oli selvästi massatapahtuma. Lopulta kauppa syntyi, vaikkei hinta paljon alkuperäisestä sitten laskenutkaan. Tulipahan ainakin tinkimisen sosiaalinen ulottuvuus hoidettua etiketin mukaan.


Kaupat eivät artikkeliensa puolesta ole turhan kaavoihin kangistuneita. Valikoima on kirjava. Etualan tuolin selkänoja kertoo hauskasti, kuinka uskonto ei ole täällä samanlainen yksityisasia kuin Suomessa.

Kauppareissun lisäksi vietin aikaa irlantilaisten tukikohdassa, norjalaisten sairaalalla ja tietenkin irlantilais-suomalaisessa leirissä. Lähtiessäni vähän mietin, että onko tällainen reissaaminen tarpeetonta luksusta. Minulta kyseltiin etukäteen matkan tarkoitustakin, enkä osannut sanoa muuta kuin tuon, mitä ensimmäiseksi mainitsin. Kun olin paikanpäällä, tajusin, että tällaiset kartoitusmatkat ovat todella tärkeitä. Olin kuullut paljon juttuja leirin olosuhteista, mutta vasta paikanpäällä oikeasti tajuaa, millaista elämä missäkin paikassa on. Koska elän suurimmassa suomalaisyhteiskunnassa Goz Beïdassa, niin Abechen ja N’Djamenan olosuhteet ja ihmiset jäävät etäisiksi, jos pitää yhteyttä vain sähköpostilla. Nyt tilanne on aivan toinen.