Välillä unohtaa olevansa Afrikassa. Ehdottomasti hallitsevampi vaikutelma on, että palvelen armeijassa. Täällä vain hikoilee enemmän. En käy päivittäin leirin ulkopuolella, eikä edes kiitoradan vierustaa lenkkeillessä näe mitään savimajakyliä. Luonto poikkeaa suomalaisesta havumetsästä, mutta suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat valkoihoisia. Silloin tällöin kuitenkin juttukavereiksi sattuu paikallisia ihmisiä. Hekin tosin ovat kovin valikoituneita koulusivistyksensä puolesta, kun en ole arabian ja ranskan taitaja.

Leirissämme työskentelee paikallisia ihmisiä monissa eri tehtävissä: YK:n siviilityöntekijöinä, tulkkeina, siivoajina ja pyykinpesijöinä. Yksi siivoojista on kiinnittänyt huomioni sillä, että lienee pisin koskaan näkemäni ihminen. Voisin salaa käydä mittaamassa hänet piirtämällä ovenkarmiin viivan sille kohtaa, missä päälaki kulkee, kun hän menee sisään ovista. Lukema ei vain pitäisi paikkaansa, koska hän joutuu kumartumaan ovesta kulkiessaan. Tähänastisten kokemusteni perusteella siviilityöntekijät nauttivat työstään, ja leirimme väki on tyytyväinen heidän työpanokseensa. Varmaan aika motivoituneitakin paikallistyöntekijät ovat. Saavat käsittääkseni Tshadin mittapuussa erittäin hyvää palkkaa. Moottoripyörillä näyttävät siivoajamme ja pyykinpesijämme tulevan töihin. Samaa kujetta on näkynyt myös muissa operaatioissa. Eräs Kosovossa palvellut tulkki avasi ravintolan työrupeamansa päätteeksi.

Tulkeilla ja minulla on tietysti yhteinen kieli, kun englanninkielensä takia he ovat töihin päässeet. Kolmen tulkin kanssa olen jutellut, ja ovat erittäin miellyttäviä ihmisiä. Toinen kristityistä tulkeista tuli meidän jumalanpalvelukseemme viime sunnuntaina ja toinen käytti minua Goz Beïdan messussa sitä edellisenä. Eräs edellisen rotaation suomalainen kertoi, miten hän oli jutellut jonkun paikallisen kanssa tulkin välityksellä. Tulkki oli jopa ehdottanut jotain hyvin tilanteeseen sopivia asioita kysyttäväksi. Parhaimmiksi kehutut tulkit ainakin ovat erittäin tilannetajuisia ja kohteliaita.

Ylipäätään ihmiset ovat iloisia ja suhtautuvat meihin erittäin ystävällisesti. Kirkkokäynnillä koimme todella olevamme tervetulleita. Kylillä lapset juoksevat vastaan tervehtimään ja valokuvattaviksi. Irlantilaisilla ja suomalaisilla on vain hyvin erilainen suhtautumistapa. Meidän porukkamme ottaa kontaktia paikallisiin huomattavasti enemmän. Irlantilaiset saattavat partioida kaupungin läpi nousematta koskaan ajoneuvoistaan.

Tshadin kulttuurissa oman edun tavoittelu on suomalaisen silmään erityisen selvästi nähtävissä. Toki jokainen ajaa omaa etuaan myös Suomessa, mutta täällä se tehdään niin avoimesti, että siitä tulee pohjoismaiseen ”ei tarttee auttaa” –mentaliteettiin verrattuna vähän ikävä sivumaku. Ei siinä ole mitään väärää, mutta oman kulttuurin vaikutuksesta ei vain pääse helposti eroon. Iloiset lapset saattavat naureskella rauhanturvaajan keppitempuille ja nauttia valokuvauksesta. Mutta kun rauhanturvaaja aikoo jatkaa matkaansa, heti kädet ojentuvat: ”kado” (lahja). Tiistain itsenäisyyspäivää juhlistettiin mm. kahden paikallisjoukkueen ja suomalaisen sekä irlantilaisen joukkueen jalkapallo-ottelulla. Kolmen pelin mittainen turnaus päättyi irlantilaisten voittoon. Paikallinen urheiluministeri iloitsi tapahtuman onnistumisesta niin paljon, että siihen vedoten pyysi meitä rakentamaan hänelle toimiston. Lupasin myös kirkkokäynnillämme, että voin kerätä messussamme kolehdin heidän soitinhankettaan varten. Sainkin sitten kirjeen, jossa oli listaa soittimista ja niiden hinnoista. Aion tulkin kautta varovasti kertoa, että me keräämme vain suomalaisittain kolehtia, ja sillä hyvä. Organisoituihin hankintoihin emme ryhdy. Rauhanturvaajien työ menee väärään suuntaan, jos emme olekaan enää sotilaallinen suoja vaan yksi avustusjärjestöistä. Jotta kumpienkin työ toimisi, pitää pysyä omilla tonteillaan. Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista lisää tässä linkissä.

Avustaminen on asia, jonka suhteen on vähän kurja kovettaa sydämensä. Mutta se on pakko tehdä. Goz Beïdan kirkkokäynnillä kävimme limsakaupassa. Kaupan edessä tuli meitä vastaan likaisissa vaatteissa oleva lapsi, joka ei päästänyt kädestä irti. Tulkki kertoi, että tämä sanoi olevansa nälkäinen ja halusi apua. Ei voi mitään. Sotilaat eivät voi tehdä avustusjärjestöille varattua suojaustyötään, jos he tulevat tunnetuiksi kävelevinä lompakkoina. Onneksi Goz Beïda ei ole nälänhätäpaikkakunta. Katulapsia on paljon edistyneemmissäkin paikoissa. Eiväthän pelimerkit mene tasan Suomessakaan, mutta kyllähän siinä on ero, vertaillaanko nälkää ja kylläisyyttä vai käytettyä autoa ja uutta autoa.


Nuoret jääkärijoukkueemme miehet ovat esimerkillisiä paikallisten ihmisten kohtaajia. Jos kylien asukkaat tekevät eroa länsimaalaisten suhteen, niin pitäisi ainakin suomalaisten maineen olla kohdallaan. (Kuva: Tiedottaja)