Vartijat eivät huomanneet. Onnistuin! Kirjoitan pimeässä luolaa muistuttavassa toimistokopissa, josta löysin juuri ja juuri toimivan tietokoneen. Ajastettu blogiohjelma on syöttänyt teille tietoa minusta luontoa tutkimassa tai rauhanturvaajan arkea kuvaamassa. Todellisuus on kuitenkin karmaiseva. Olen vankileirillä jossain pääkaupungin lähettyvillä. Jos pysyn vielä hetken vartijoiltani salassa, selitän tilanteen.

Varhain eilen aamulla nousin kopteriin Goz Beïdassa irlantilaisen pastorin kanssa. Niin sanottu piispantarkastuksemme oli määrä suuntautua Abecheen ja N’Djamenaan omia palvelustovereitamme tapaamaan. Päämääränämme oli aluksi pääkaupunki, mutta teimme välilaskun Abechessa. Samalla ehdimme tervehtiä Pederiä, norjalaista kolleegaamme ja istahtaa hetkisen irlantilaisten messissä. Palatessamme kopterille, jokin meni pahasti pieleen. Edellisen yön univaje piispantarkastuksen pitkään venyneiden valmistelujen johdosta saattoi vaikuttaa keskittymiskykyyni, enkä vieläkään osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Huomasin matkustavani unensekaisessa puolihorteessa venäjää puhuvan miehistön kuljetettavana. Menetin tyystin ajantajuni, mutta Seamuksen kanssa olemme päätelleet, että meitä lennätettiin ainakin neljä tuntia yhtämittaa. Kopterin ikkunasta näimme juuri ennen laskeutumista päällystettyjä teitä, joten näiden muuttujien perusteella uskomme olevamme lähellä pääkaupunkia.

Viimasta viilentyneen kopterin jälkeen aurinko tuntui paahtavalta. Mielikuva saunan ja avantouinnin vertailusta pyyhkiytyi mielestäni, kun näin kahden maastoauton kaartavan kopterin viereen. Meitä lähdettiin kuljettamaan saattueessa kaupungin halki. Olimme ilmiselvästi siepattuja, mutta kukaan paikallisista ei välittänyt kohtalostamme. Me sen sijaan välitimme. Vaivihkaa elehtien yritimme takapenkillä kysellä toisiltamme, mistä on kyse. Turhaan. Oli vain katsottava, mitä tuleman pitää.

Autot pysähtyivät suuren rakennuksen eteen. Selvisi, että kyseessä oli ”Novotel”, jonkinlainen tiedustelupalvelun tukikohta. Meidät pastorit ja kolme suojamiestämme vietiin kuulustelupöydän eteen. Siinä vaiheessa meille selvisi tilanne kaikessa karmeudessaan. Pastoreiden koskematon sielunhoitosalaisuus oli sieppaajien mielenkiinnon kohteena. Kapinalliset olivat saaneet vihiä jopa oikeuden turvin suojatusta vaitiolovelvollisuudestamme. On ymmärrettävää, mikä väärinkäsitys syntyy, kun kaksi äärimmäisen taktista ja tarkoin vartioitujen salaisuuksien haltijaa lähtee kiertämään maata. He halusivat tietoa.

Kuulustelupöydän viereen tuli seisomaan mustavalkoisiin pukeutunut huonoa englantia murtava mies. Suojamiehemme tiesivät kertoa, että yleisin kuulustelutyyli on totuusseerumi, joka irrottaa heikkoluontoiselta tarvittavan määrän tietoa vaivattomasti. Musta liemi kaadettiin pullosta, jossa oli punainen etiketti ja jotain arabiankielistä kirjoitusta. Voi kuinka siinä tilanteessa kaduinkaan sitä, etten ollut osallistunut leirimme sunnuntai-iltapäivien vapaaehtoisille arabianluennoille. En voi kiistää, etteikö seerumi antanut hyvänolontunnetta, joka olisi saanut miehen laulamaan. Varsinkin, kun vaikutusta tehostettiin niin sanotulla ”Club Sandwich –menetelmällä”. Taktinen pastorikurssi oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja huuleni pysyivät sinetöityinä.

Järkähtämätön lujuutemme sai sieppaajamme koventamaan otteita. Meidät kuljetettiin tien toiselle puolelle suljetulle sisäpihalle, joka muistutti etäisesti basaarialuetta. Mielen tasapainoamme yritettiin järkyttää esittelemällä meille pelottavia naamioita, keihäänkärkiä, tikareita ja taistelua kuvaavia eebenpuuveistoksia. Osa ”myyjistä” kävi käsiksi ja retuutti meitä perässään kuin nukkea. Ristikuulustelut olivat taitavasti laadittuja ja uskomattoman ahdistavia. Huomasin, että parin kuulustelijan huomion kiinnittyessä kavereihini olisin päässyt livahtamaan karkuun, mutta ansioituneena pistooliampujana en voinut jättää aseetonta heikompaa veljeäni yksin. Jos olisin nähnyt tulevaan, saattaisin valita nyt toisin.

”Basaari” ei saanut pastoreita luopumaan aarteistaan, joten turhautuneet sieppajamme veivät meidät vankileiriin. Jos edelliset kokemukset olivat hirveitä, niin sitä oli myös piinaava odotus. Eikä suotta. Pian minut teljettiin pieneen koppiin, joka oli lämmitetty jopa paahtavaa aurinkoa kuumemmaksi. Kuulustelijani viskoi vettä kuumennetuille kiville. Niiden päällä kiehuva vesi höyrystyi ja poltti nahkaani. Luulin murtuvani, mutta pidin salaisuuteni. Tipauttelin kuulustelijalle epäoleellisia yksityiskohtia rauhanturvaajan arjesta ja uskoin siten tyydyttäväni hänen tiedonhalunsa tai saavan hänet luulemaan, että en tiedä operatiivisista asioista mitään. En olisi varmaan selvinnyt, jos olisin tajunnut tämänkin käsittelyn olevan vasta valmistelua tulevaan.

Välittömästi hiillostuksen jälkeen minut puettiin hassuihin siviilivaatteisiin. Tällä kertaa lähdettiin kulkemaan yön pimeydessä. Samalla kun olin huolissani kohtalostani, murehdin Seamusta, joka oli joutunut vankileirillä eri porukkaan höyrykopin hiillostuksen aikana. En saanut selvää määränpäästä, mutta poimin kapinallisten puheista sanat ”Central-hotel”. Uskoisin, että kyseessä oli tiedustelupalvelun keskustoimisto. Kuulustelijoille oli käynyt jo selväksi, että tuskanhiki ei saa minua puhumaan, joten siirryttiin hyvin viimeisteltyihin ja sivistyneisiin menetelmiin. Eteeni tuotiin 6-7 paistettua sammakkoa, jotka minut pakotettiin syömään. Kenttäpiispan ja kenttärovastien suorittama mentaalivalmennus oli visusti mielessäni, ja lähdin vastahyökkäykseen. Pistelin sammakot suuhuni hymyssä suin ja kehuin heille, kuinka herkullista heidän ”ruokansa” oli. Väitin, että mieleeni tulevat kotisuomen kanansiipiannokset. Ei olisi ehkä kannattanut ärsyttää niin kovaa, koska seuraavaksi pistettiin todella luu kurkkuun. Eteeni kannettiin valtavan kokoinen annos jotain, jota he nimittivät ”T-luupihviksi”. Kuulustelijat yhtä aikaa nauroivat ja pommittivat minua papin työhön liittyvillä kysymyksillä. Lihaläjä sai tuskan hien otsalle ja kyynelet silmiin, mutta jos oli kuulustelumetodi sitkeää, niin olin sitä minäkin.

Pieni vastaan pullikointi näytti toimivan. Vaikka olin täysin kuulustelijoitteni vietävissä, olin samalla päässyt niskanpäälle. Näin vastustajieni silmissä epätietoisuuden häivähdyksen, kun he kävivät kysymässä lisävinkkejä jostain paikasta, jonka merkitys ei minulle selvinnyt. Nimi taisi olla ”Carnivore”, mutta se ei ehkä mitenkään liitynyt mihinkään. Kuulin vain musiikkia ja näin kirkkaita valoja. Ja minulle juotettiin lisää sitä totuusseerumia. Sieppaajani saivat lisää vinkkejä ja parin neuvoa antavan jälkeen he veivät minut takaisin leiriin.

Minut laitettiin nukkumaan metallijousien päälle. Yö oli pidempi kuin mikään yö koskaan tätä aikaisemmin. Ulkona satoi. En ollut sidottu, mutta vaihtoehtoja oli vain kaksi: ulos sateeseen tai ”joustinpatja”. Päätin pysyä kuivana, uskoin siten säilyttäväni taistelumotivaationi paremmin. Luulin selviäväni järjissäni vain luottamalla siihen, että vielä kerran minä nukun Goz Beïdan körmyssä tutulla telttasängylläni. Mutta sitten murruin. Minulta ei oltu otettu pois kännykkääni, jonka olin piilottanut reisitaskuuni jälkimmäisen kopterilennon aikana. Yön pimeydessä huomasin siihen tulleen viestin, joka raastoi sydäntäni: ”Jumalauta pappi! Ikinä et enää lähde leiristä. Leffaa ei saada pyörimään.” Rakkaiden ihmisten vilpitön kaipuu korvensi pastoria pahemmin kuin mikään muu kurjuus maailmassa. Se oli viimeinen niitti. Päätin, että aamulla karkaan, kävi miten kävi. Seamus oli myös katkeamispisteessä. Häntä ei ollut vaikea puhua mukaan. Teimme suunnitelman: Aamulla livahdamme kanttiiniin, nappaamme muonaa mukaan ja livistämme kopterille. Tarkempia yksityiskohtia emme jääneet hiomaan. Nyt päätettiin improvisoida.

Aamuvarhaisella tapasimme pihassa. Sade näytti sotkevan kuvioitamme, mutta emme antaneet sen häiritä. Tilannetajumme joutui kyllä koetteelle. Automatka kopterilta leiriin oli kestänyt vain muutamia minuutteja. Sade vaikeutti tilannetta niin, että olimme kopterilla useiden vaiheiden jälkeen vasta neljä tuntia heräämisen jälkeen. Silti kaikki sujui yllättävän kivuttomasti. Pian syy helppouteen selvisi. Emme olleetkaan vankeja leireissä vaan kaupungissa. ”Operaatio itsenäisyyspäivä” torpedoi suunnitelmamme täydellisesti. Löysimme kopterin ja saimme sen käyntiin. Mutta kun rullasimme paikkaan, josta olisimme voineet tankata kopterin, ketään ei ollut missään. Meillä ei ollut työkaluja polttoaineen varastamiseen, eikä paikalla ollut ketään, jonka olisimme voineet pakottaa. Lamaannuimme takaiskusta sen verran, että meidät yllätettiin jälleen ja vietiin takaisin leiriin.

Kuulustelijamme taisivat jo luopua toivosta saada meiltä haluamiaan tietoja, joten he keskittyivät rankaisemaan meitä pakoyrityksestämme. Jouduimme taas ”Novoteliin” ja pahamaineiseen ”vesihoitoon”. Kahden tunnin liottamisen jälkeen huomasin, että elimistöni ei ole niin vahva kuin mieleni. Ihoni alkoi irtoilla ja silmät aristivat. Veteen oli ilmeisesti lisätty klooria tai jotain ihoa ärsyttävää ainetta. Kun tämä yhdistettiin ainakin 25 metrin mittaisten sukellusten kanssa, olin valmista kauraa. Pari totuusseerumia ja lisää polttavaa aurinkoa. En kestäisi toista samanlaista päivää.

Vartijamme eivät oppineet mitään edellisestä tempustamme. Pystymme edelleen liikkumaan vankileirin alueella vapaasti. Uskon, että pystyn kestämään toisen ”joustinpatjayön” menettämättä toimintakykyäni, joten käytämme tuttua menetelmää huomenaamulla. Luulen, että ”operaatio itsenäisyyspäivä” on siihen mennessä päättynyt. Ja vaikka ei olisi, aiomme viedä suunnitelmamme loppuun asti. Pastori ei voi jättää laumaansa tällä tavoin. Vaikka olenkin puhtaasti olosuhteiden uhri, koen, että olisin voinut valita toisin ja jättää piispantarkastuksen väliin. Teen kaikkeni korjatakseni tilanteen ja nähdäkseni taas miehet, joiden luokse kuulun. Jos yritykseni päättyy katkerasti, voin sanoa ainakin yrittäneeni.