Viikko sitten kirjoittelin ensimmäisen osan sarjasta ”papit reissaa”. Reppumatkalaiset Marko ja Seamus eivät kauaa malttaneet viipyä Goz Beïdassa. Jälleen oltiin tien päällä. Chaplains on Tour –teema laajeni kesken kaiken pastorikonferenssiksi, koska osan ajasta vietimme norjalaisen kollegamme kanssa määränpäässämme Abechessa. Kolmen kopla ei halunnut olla huonompi kuin leiriemme lääkintähenkilökunta, joilla oli samaan aikaan oma konferenssi. Olisimme toki voineet lyöttäytyä mukaan terminaalihoidon loppuvaiheen asiantuntijoina, mutta meidän ”konferenssimme” ohjelma oli huomattavasti vapaampi, joten pysyimme omana porukkanamme.

Kesken matkaa huomasin, että kun asiaa katsoo oikein, niin tämä reissu oli kyllä täynnä kaikenlaisia hauskoja sattumuksia, joiden keskipisteessä oli jotakuinkin säälittävä pastori. Säätäminen alkoi, kun tunnin mittaisen helikopterilennon piti olla läpihuutojuttu. No kuinkas ollakaan, kopteri päästi kivan pihahduksen käynnistyksen yhteydessä. Kävimme hakemassa leiristä vauhtia ja yritimme uudella kopterilla tunnin odottelun jälkeen toistamiseen. Ihan kiva, että hassu ääni tuli startissa eikä esimerkiksi matkan puolessa välissä. Ilmassa kuitenkin pysyttiin ja sieltä käsin olikin kiva todeta asia, jonka olin moneen otteeseen kuullut. Maan neljänneksi suurin kaupunki Abeche on vain pari sataa kilometriä pohjoisempana kuin Goz Beïda, mutta ilmasto on ihan erilainen. Tai no ei se Suomesta katsottuna eroa juuri mitenkään. Samaa Afrikan lämpöä, mutta minun silmiini maa oli selvästi kuivempaa. Onhan se huomattavasti lähempänä Saharaa. Ulos astuessa tuli masennus. Olin luullut tottuneeni Afrikan lämpöihin, mutta Goz Beïdan sadekauden ilmasto olikin antanut väärän kuvan sopeutumisesta. Kuumuus täräytti päin näköä niin, että hirvitti. Lämpötilat olivat rotaation alkuaikojen luokkaa ja olo sen mukainen. Tosin reissusta palattuamme myös täällä kotona oli kivat 37 astetta varjossa.

Lähdin matkaan afrikkalaisella huolettomuudella. Lähtöä edeltävänä iltana klo 21 sain irkkupapilta puhelinsoiton, ja hän kertoi, että seuraavana aamuna 06.50 lähdetään. Lähdöstä oli ollut puhe, mutta en ollut vaivannut päätäni moisella pikkuseikalla kuin lähtöaika. Enkä sen puoleen ollut ottanut mitään selvää papereista, joita mahdollisesti tarvitsisin lentoa varten. Seamuksella näytti olevan mukana kaikki minunkin dokumenttini, joten hymyillen saatoin heittää repun selkään ja luottaa siihen, että ainakin Abecheen asti pääsen. Tosin turvatarkastuksessa paljastuin salakuljettajaksi, kun repustani löytyi aseöljyjä, joita Abechen suomalaiset olivat minulta tilanneet. Öljy itsessään olisi vielä kelvannut, mutta ei enää se, kun öljy oli ponnekaasupullossa. Edellisen kerran kuljin irlantilaisten omalla kopteripalvelulla, jossa saa varmaan kuljettaa vaikka ohjuksia. YK:n koptereissa on tiukemmat määräykset.

Hullu huolettomuus jatkui perillä. En ollut kysellyt mitään majoituksia, joten hiihtelin lääkintäpuolen konferenssivieraiden perässä. Abechessa on norjalaisten ylläpitämä sairaala, ja sen ympäristöön seurueemme meni. Kerron noista iloisista naapurimaan veikkosista ja heidän ökyleiristään myöhemmin omassa kirjoituksessaan, mutta tässä vaiheessa totean vain, että hupaisasti lopulta päädyin heidän ”hotellitasoiseen” majoitukseensa kuokkavieraana loisimaan. Paras matkamuistoni Afrikan mantereelta olisi, jos saisin pakattua tällaista stressittömyyttä repullisen mukaani.

Norjalaisen hoitohenkilökunnan keskellä pyöriessäni ymmärsin, miksi leirimme irlantilaisilla kiertää sanonta: ”Jos käytte Abechessa, yrittäkää sairastua.” Söpöjähän ne hoitajat olivat. Niinpä minä päätin ottaa neuvosta vaarin. Mitään sikainfluenssaa en siihen hätään saanut itsestäni puristettua, mutta koppakuoriaisen onnistuin survomaan korvaani. En nyt ihan tahallisesti, mutta eipä sitä enää hoitajien ihastelun jälkeen kukaan usko, jos vahingoksi väitän. Illan hämärtyessä seisoskelin norjalaisten kaksikerroksisen welfare-alueen skybarissa, kun yhtäkkiä joku ötökkä näki korvassani olevan ”tyhjää tilaa vuokrattavana” –lapun ja ryntäsi osingoille. Meni sitten kerralla peräkammariin asti. Tärykalvoa vasten räpistelevä öttiäinen ei suoranaisesti koske, mutta tuntuu kyllä villiltä.

Oppaanamme toimiva vaaleaverikkö, Inger, lähti viemään meitä sairaalaan. Suunnitelmani meni katkerasti pieleen, koska korvaani alkoikin kaivella suomalais-tshekkiläinen äijäkaksikko vuorovedolla. Ensin toinen tökkii pinseteillä, sitten toinen puhaltelee ilmaa ruiskulla, jonka jälkeen ensimmäinen tökkii lisää. Lopulta alivuokralainen savustettiin pihalle ruiskuttamalla vettä korvaan.

Papin reppanaa oli odoteltu ensin lentopallopeleistä syömään, ja nyt oltiin taas minun vuokseni myöhässä itävaltalais-suomalaisen leirin messi-illasta. Tosin vaikutin jo menomatkalla siltä, että olisin pikemminkin tulossa baarin suunnasta. Tasapainoelimen sorkkiminen pisti askelluksen puoltamaan sen verran, että sairaalalta poistuttaessa piti ensimmäiset metrit vetää normaalia tukevammassa haara-asennossa.

Messissä tapasimme Abechen suomalaisia virvokkeiden nauttimisen ja kuulumisten vaihtamisen merkeissä. Edellisen yön unet olivat minulta jääneet kiireellisten paperihommien vuoksi vain kolmeen tuntiin, joten Pepsi ei paljon virvoittanut. Moni lukijoista varmaan tietääkin, mutta asiaan perehtymättömille ilmoitan, että koskaan ei kannata lepuuttaa silmiään paikassa, jossa tarjoillaan myös alkoholijuomia. Väärinkäsitysten mahdollisuus on erittäin suuri.


Kuva on sitten lavastettu, ettäs tiedätte!


Jos joku, niin minä olisin erittäin oikeutettu pöydän alla nukkuja itävaltalaisten messissä. Heillä kun on ihan minulle nimikoituja tuotteitakin.

Abechen reissun asiaosuudestakin kerron lisää myöhemmin. Voisin esimerkiksi sivuta sellaista pikkujuttua, miksi ylipäätään olin siellä ja millainen oli Abechen leiri sekä kaupunki. Ensitöikseen piti kuitenkin kertoa kaikki hupaisat sattumukset ja avuton reissaaminen. Seamus totesikin olevansa minun lapsenvahtini, niin löydän paikasta toiseen. Tosin hän myös ilmoitti olevansa käytettävissä vihkipapikseni. Ilmeisesti hän katseli kaukoputkella irkkuleirin puolelta upeaa norjalaisten leiriä, ja teki liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä bongattuaan minun kulkevan kaksin Ingerin kanssa aamupalalle. Syy oli tietenkin puhtaan tekninen. Minulla ei ollut kulkukorttia porttien sähkölukkoihin.

Sairaalahakuisuus taisi jäädä päälle, kun tänään tempaisin pikkurillini sijoiltaan. Kiiruhdin aamupuhutteluun sellaisella vauhdilla, että kulkusillalla kompastuin lautaan. En tuiskahtanut nenälleni, mutta tukiaskelta ottaessani iskin käteni pommisuojan hiekkasäkkiin ja metalliverkkoon. Pikkusormen ensimmäinen nivel meni sijoiltaan. Kiire oli, joten tempaisin nivelen vauhdissa paikalleen ja kävin sairaalassa briefin jälkeen. Eikä siellä mitään Emmaa ollut! Eikö vaan taas joku karvainen suomalaisäijä! Eivät suostuneet lähettämään Abecheen eivätkä ottaneet täälläkään vuodeosastolle. Koska en rohkene tämän epätoivoisempiin manöövereihin ryhtyä, pitänee papin roolissa ottaa yhteyttä rotaatiosihteeriin ja kysellä suomalaisen hoitohenkilökunnan tasa-arvokiintiöistä.