Meillä suomalaisilla on erittäin hyvä yhteishenki. Eilen pokeriturnauksen jälkeen istuin hetkisen messissä äijien kanssa ja ihastelin, miten alkoholittomassa leirissäkin välittömyys kasvaa sen verran, että tavallaan aika syvällisetkin tarinoinnit onnistuvat ilman nousuhumalaa. (Tosin kuulemani jutut koskivat lähinnä nousuhumalaa... Siitä puhe, mistä puute.) Jokainen on jossain määrin jokaisen kaveri, vaikka tietysti toisten välillä henkilökemiat toimivat aina paremmin kuin joidenkin toisten. Itse olen rotaatiokoulutuksesta asti huomannut tulevani hyvin toimeen tiedottajan ja sotilaslakimiehen kanssa. Saman kämpän jakaminen Säkylässä tutustutti nopeasti, mutta ensin mainittu jakaa nykyisinkin toimistokontin kanssani ja asuu viereisessä körmyssä. Kanssakäymistä tulee sitä kautta paljonkin.

Kansainvälisissä ympyröissä yhteishenki tuppaa muodostumaan helposti hyväksi. Kansallisylpeys nostaa päätään ja omista pidetään hyvää huolta. Leikkisä nokittelu muiden kansallisuuksien suuntaan kuuluu tietysti asiaan. Tänään väännettiin ampumakilpailun merkeissä, niin kuin edellisistä kirjoituksista on jo hyvin käynyt ilmi. Hyvin pistettiin vastaan, mutta hävittiin silti osakilpailut 2-1. Omista suorituksistani ei jäänyt juuri lastenlapsille kerrottavaa. Olin viidestä suomalaisesta pistoolimiehestä kolmas, joten sijoituksen suhteen ei tarvitse suoritustaan hävetä. Viimeisen osion sössiminen vain jää harmittamaan, kun ennen sitä olin omasta porukasta ensimmäinen ja koko kisassa kolmas. Todelliset ampujat mitataankin siitä, että he ovat ensimmäisenä vielä viimeisen laukauksen jälkeen. Ekstramiehenä mukaan päässyt eilisessä karsinnassa joukkueesta pudonnut komentajamme näytti nyt muille suomalaisille närhen munat ja ampui kirkkaasti parhaiten. Ei silti riittänyt koko pistoolijoukkueen osalta, suomalaisten koko tiimistä puhumattakaan. Kivääriampujamme hävisivät niukasti, mutta onneksi viimeinen osakilpailu kaatuviin tauluihin voitettiin puhtaasti. Se osoitti kyllä reserviläisporukkamme ampumataidon, vaikka vastassa oli paljon enemmän harjoitellut ammattiarmeija.

Kilpailut ovat ylipäätään hieno yhteishengen kohottaja. Pojat ovat poikia ja kunnon mittelöt pitävät mielen virkeänä. Sitä en tosin vielä tiedä, oliko se kisaa vai joitan päinvastaista, kun irkkupastori Seamus kävi radalla sanomassa minulle, että oli rukoillut huonon kisamenestykseni puolesta, jotta loppuu se pastoreiden vertailu. Kilpailu yhdistää omaa joukkuetta, mutta samalla se lisää kanssakäymistä irlantilaisten kanssa. Aina kohdatessamme Suomi-Irlanti –yhteistyö toimii moitteettomasti ja kummatkin ovat avoimia ja kohteliaita. Selän takana toki marmatetaan asioista, jotka toiset tekevät eri tavalla. Ei tulisi Suomen armeijassa kuuloonkaan, että esimerkiksi ampumaradalle lähtö tapahtuisi todellisuudessa puoli tuntia ilmoitetun ajankohdan jälkeen. Mutta silti yhteistyön suurin vaikeus taitaa loppujen lopuksi olla heidän käsittämätön murteensa. Sen pitäisi olla englantia, mutta olemme luvanneet luopua esimerkiksi pokeripöydissä suomenkielen käytöstä sen jälkeen, kun hekin alkavat puhua ymmärrettävää kieltä.

Suomalaisten ja irlantilaisten rutiinit ovat erilaisia. Toki totta on myös se, että irlantilaiset ovat monista rauhanturvaajamaista ehkä parhaiten suomalaisten yhteistyökumppaneiksi sopivia, mutta eroja löytyy silti. Suomalaiset noudattavat esimerkiksi selkeämmin yhteisiä sääntöjä. Ei suomen armeijassa katkaistaisi suihkuista vedentuloa vain siksi, että aikarajoja noudatettaisiin. Tai emme me laittaisi ketään istumaan joka ruokailussa käsienpesualtaan vierelle vain siksi, että varmistettaisiin jokaisen pesevän kätensä. Myös työajan ja määrän käsitteet ovat kovin erilaiset. Irlantilaiset tekevät hommia aamusta lounaaseen. Siestan jälkeen tehdään hommia vielä tunti. Suomalaiset paahtavat niin kuin kaikki olisi saatava heti valmiiksi. Ainakin alkuaika on näyttänyt siltä. Voihan olla, että vauhti vähän tasaantuu, kun rotaatio etenee. Mutta kyllä sillä tavoin aikakin kuluu kuin siivillä.

Vapaa-ajan suhteen suomalaisilla taitaa olla hieman enemmän vaihtoehtoja. Jälleen se pienen porukan etu näkyy tässä. Ja jos irlantilaiset järjestävät jotain yhteistä, suomalaiset sopivat paljon helpommin mukaan. Useampia satoja sotilaita sisältävää irlantilaisporukkaa ei puolestaan kovin helposti istuteta esimerkiksi meidän leffateatteriin. Tuntuu, että olemme hieman aktiivisempia kehittelemään toimintaa. Mutta voi olla vain vääristynyt havainto siksi, että tarkkailen asiaa suomalaisten leiristä käsin.

Kaikki ei kuitenkaan ole mutkatonta. Varsin toimivaan yhteiseloomme on ilmaantunut mustia pilviä taivaalle. Irlantilaisten porukassa on yksi henkilö, joka uhkaa koko Suomen kontingentin keskinäisiä suhteita. Hän on sairaanhoitaja Emma, johon puolet porukastamme on ihastunut. Pieni nappisilmäinen tyttö on saanut suomalaisuroot kilpailemaan hänen huomiostaan. Näyttää siltä, että suomalaisten työturvallisuus alkaa olla vaarassa, kun vammoja ei enää pyritä välttämään. Päinvastoin. Kilpailu hoitoon pääsystä saattaa tulevina päivinä muuttua vakavaksi. Joku vaivojaan hoidattanut suomalainen on jo hankkinut mitaleja rintaansa onnistuttuaan pääsemään halutun hoitajan vastaanotolle. Loput ovat yrittäneet selvittää, missä teltassa Emma asuu. Tiedon saaneet pitävät ne visusti salassa. Kateus on valtava niitä taistelijoita kohtaan, jotka näyttävät keräävän eniten katseita Emmalta. Veikkaukseni on, että nyrkkitappelu puhkeaa heti, kun ensimmäinen suomalaistaistelija juttelee hänen kanssaan. Tilanne tuo väistämättä mieleeni vanhan Pikkukakkosen sarjan: Kalle kiipeilypuussa. Alkulaulussa riimiteltiin, kuinka ”Kalle tytöstä uneksuu, jonka nimi on kai Emma."