Parina päivänä on ollut selvä kaipaus kotiin. Ehkä aikaisemmissa kirjoituksissani erikseen mainitsemani asiat ovat sen saaneet aikaan. Puoliväli on ylitetty. Enimmät papin työn käynnistämiseen liittyvät hommat on saatu valmiiksi. Kotiutuminen tähän ympäristöön on onnistunut. Vapaapäiviä ei ole tullut juurikaan pidettyä. Jonkinlainen uupuminen tai stressin laukeaminen varmaan on nyt menossa - vaikka mitään suurempaa stressiä ei ole päässyt tulemaan.

Huomasin  vain eilen ruokajonossa vaipuneeni ajatuksiin. Mietin, kuinka Suomessa voin mennä ilman jonotusta valitsemaani ravintolaan tai pikaruokapaikkaan. Ottaa mitä vain. Nautiskella valtavasta valinnanvapaudesta. Voin esimerkiksi valita kauhean suuresta harrastusvalikoimasta, mitä tekisin vapaa-ajallani. Urheiluunkin on mahdollisuuksia aivan laidasta laitaan. Ylipäätään voin lähteä harrastamaan ilman, että tarvitsee tehdä kolmena kappaleena kirjallinen anomus leiristä poistumiseen. Eikä punttisalin naulassa roiku komposiittikypärä ja raskas suojaliivi, pistoolista ja rynnäkkökivääristä puhumattakaan. Voin myös pestä pyykkiä milloin haluan. Jos ei halua jotain tiettyä vaatekappaletta päälleen, voi pyykinpesuvälikin olla varsin runsas. Eikä tarvitse kytätä, onko joku kone vapaana tai ylipäätään epäillä, että toimiiko se. Voin myös ottaa vanhan Nissanini alle, ja ajaa sinne, minne huvittaa - sikäli kun sisko suostuu sen enää palauttamaan autoilun vapauteen totuttuaan.

OIen jo aikaisemmin kirjoittanut kaverini lausahduksen siitä, että jos ei mitään muuta, niin täältä on kotiin vietävissä valtava kotimaan arvostus. Tai riippuuhan se kovasti siitä, mitä asioita tarkastelee. Jään näköjään ikävästi kiinni materialismistani, kun ajattelen elämiseen liittyviä helppouksia. Mutta toisaalta onhan se ymmärrettävääkin, kun tällä elämäntyylillä ei paikallisten kanssa olla päivittäin tekemisissä. En siis ole päässyt tutustumaan ihmisten iloisuuteen, avoimuuteen ja ihmisläheisyyteen, joista olen Afrikan kävijöiltä kuullut. Useimmat kontaktit kun ovat mieluummin vähän ikävää kuvaa antavia. Pesäpalloa pelatessa piti ottaa jo uhkaavat eleet käyttöön, kun jouduimme useaan otteeseen hätistelemään kauemmas pikkupoikia, jotka yrittivät läpsiä lenkkeileviä irlantilaisnaisia takapuolelle. Kaupankäyntiin, lahjojen pyytämiseen ja jopa leirin piikkilangan tukipilareiden varastamiseen liittyvät tapauksetkaan eivät anna aina sitä parasta kuvaa paikallisista, vaikka sitä samaa ihmisyyttä olisi kotimaassakin tarjolla.

Edelleen totean, että kaikki on täällä oikein hyvin. Mutta näissä olosuhteissa erinomaisesti olevat asiatkaan eivät pärjää sille, miten asiat ovat Suomessa silloin, kun ne ovat edes ihan kivasti. On siis onnellista olla, kun elämä on mallillaan, ja silti vielä parempaa on lupa odottaa.

Erillinen huomautus: Järjestelin blogikirjoitukset kategorioihin. Oikeassa sivupalkissa on nyt lista eri kategorioista. Kategorian nimeä klikkaamalla voi valita tietyn alan kirjoitukset, jotka avautuvat omaksi listakseen. Luokittelu on tosi karkea, mutta voi siitä jotain iloa olla. Erityisesti kuvittelen, että osio "missio, rotaatio ja koulutus" voisi palvella tulevan rotaation kavereita. Siihen pyrin ennen lokakuun rotaatiokoulutusta laittamaan juttuja, miten kannattaa varustautua tänne tuloon.