Lähdin tänään lenkille. Mittari näytti 38 astetta varjossa. Mietin, olenkohan varmasti tankannut nestettä tarpeeksi. Tulin lenkiltä. Mittari näytti 20 astetta. Telttojen päällimmäiset aurinkosuojat olivat repeilleet. Missään ei näkynyt kuivaa maata. Vettä oli useissa kohdissa leiriä nilkkaan asti. Ei jano päässyt yllättämään. En tainnut edes hikoilla. En ole ikinä nähnyt sellaista sadetta.

Perinteinen lentokenttälenkki oli tänään sellainen kerran elämässä –kokemus. Kävelin 2,5 kilometriä lentokentän päätyyn lämpimässä ja hiostavassa kelissä. Takaisin tullessa taivaanrannassa siintäneet todella sinimustat pilvet alkoivat tulla yhä uhkaavammin päälle. Olen täällä tottunut siihen, että ennen sadetta salamoi, mutta jyrinää ei kuulu. Nyt jyrinä kuului jo pitkästä matkasta. Välillä välähteli, mutta aika harvoin. Pilvet lähenivät, ja niitä vasten ilmestyi täydellinen sateenkaari. Pienempi kuin Suomessa. Se ei tuntunut olevan taivaalla vaan niitä pilviä vasten. Ihan kuin nurmikon kastelulaitteissa näkyvät kaaret. Itse asiassa tuuli alkoi yltyä ja toi mukanaan aivan samanlaisen tuoksunkin kuin kotipihassa sadettimen lähellä.

Sitten taivas repesi. Salama iski pään päällä taivaan laidasta toiseen ja repivä jyrähdys säikäytti niin minut kuin vieruskaverini. Vaistomaisesti nostin kädet korvilleni. Varoittamatta päälle tullut ukkonen enemmänkin räjähti kuin jyrähti. Muistikuvani on voinut tehdä tepposen, mutta kuvittelen nähneeni jonkun lenkkeilijän polvien notkahtaneen. En yhtään ihmettele, vaikka niin olisi käynytkin.

Sade alkoi voimistua nopeasti. Ohitin maailman surkeimman luontokappaleen. Nalle Puhin kirjoittaja on varmaan tiennyt, miltä näyttää sateessa värjöttelevä aasi. Jos Ihaan katse on surullinen, niin voitte vain kuvitella, miltä näyttää polveen asti yltävässä ruohomättäässä seisova aasi. Korvat lurpallaan. Vesi valuu turpaa pitkin. Itse suojasin korvaani, koska vesi ei tullut ylhäältä vaan vasemmalta. Ensimmäiset pisarat olivat yksittäisiä iskuja, kun voimakas tuuli paiskoi niitä päin naamaa. Pian ilmassa vaakasuoraan virtaava vesimassa työnsi melkoisella voimalla.

Tällaisia tilaisuuksia ei tarjoudu kovin usein. Niinpä käännyin uudelle kierrokselle. Onneksi tuuli kääntyi samalla. Myötätuulessa kärsi katsoa lippalakin lipan takaa muuallekin kuin alaspäin. Kamera ei ollut mukana, eikä se olisi noissa olosuhteissa kestänytkään. Sanoilla on vaikea kuvata sitä maisemaa.
Näky oli uskomaton. Vettä satoi niin rankasti, että metrin korkeuteen asti lentokentän ympäristö näytti usvaiselta suolta. Hiekkaa ei näkynyt missään. Koko maan peitti vesi, jota tuuli painoi niin kuin järven pintaa, joka ei aaltoile vaan pakenee väreillen tuulen voimasta. Puut nousivat vedestä. Pilvien ja veden pimentämä maisema oli kuin kauhuelokuvan nummi. Lenkkeilijöitä erottui noin sadan metrin päähän asti. Heistäkin näki vain tummat siluetit vyötäröstä ylöspäin. Selkää pisteli, kun sadepisarat tuntuivat rakeilta ihoa vasten. Ohitin taas sen aasin. Siellä se seisoi samassa mättäässä. Kaikki neljä jalkaa olivat melkein yhdessä ja häntä takajalkojen välissä.

Toinen kierros keskeytyi, kun sotilaspoliisi ajoi vilkut päällä vastaan ja käski kääntyä takaisin. Höh! Ilmahan oli ainakin kaikkien yläasteen liikunnanopettajien mielestä juuri paras mahdollinen hapekas lenkkeilysää. Ilmeisesti irlantilainen sotilaspoliisi oli jättänyt tämän liikuntatunnin väliin. Tai sitten meni jo liian hapekkaaksi. Nöyrästi käännyin kaverin kanssa takaisin. Samalla sade alkoikin jo vähitellen laantua. Juoksu olisi kerrankin kulkenut, vaikka vesi teki kengistä aika raskaat. Lentokentän päässä oleva pieni oja muistutti Amazonin virtaa. Tiedottajan lausahdusta lainaten: ”Enää koskaan en kutsu suomalaista sadetta sateeksi.”