Elokuvassa Blood Diamond todetaan useaan otteeseen: ”TIA – This is Africa”. Yksi tärkeimpiä evästyksiä tänne saapumiseksi on etukäteisasennoituminen täysin erityyppiseen toimintaan, johon kotosalla on tottunut. Konkareillahan on toki kokemusta puolustusvoimista tai erilaisista ympäristöistä, mutta toisaalta se ei ole pelkästään eduksi, jos kuvittelee tulevansa paikkaan, joka muistuttaa edellisiä missioita. Tämä poikkeaa kuulemani mukaan hyvin paljon muista rauhanturvaoperaatioista.

Itse en suoranaisesti osannut muotoilla sanoiksi omia odotuksiani. Sen vain tiedän, että odotin vaikeampia olosuhteita. Siksi sopeutuminen tapahtui helposti. Mutta ei täällä tarvitse olla kovin kauan, kun huomaa, että tämä on Afrikka, ja monista eri syistä johtuen asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi. Komentajamme on alusta asti painottanut asiaa, jonka tärkeys alkaa pikkuhiljaa avautua minullekin. Täytyy lähteä liikkeelle siitä, että asiat voisivat olla huonomminkin. En siis tarkoita, että asiat olisivat jotenkin kurjasti. Monesti vain huomaa haaveilevansa jonkun asian toteuttamisesta niin kuin se tapahtuisi Suomessa. Suurimmat kurjuudet ovat minulla olleet pitkälti sitä, että ei halua alistua vallitseviin olosuhteisiin, vaan alkaa ajatuksissaan lyödä päätä seinään. Parhaimmillaan erilaisuuden voi kuitenkin kääntää voimavaraksi.

Olin tänään yhteyksissä pariin kotiseurakuntani työkaveriin. Kun kuuntelin heidän työkiireitään, olin yhtä aikaa harmissani heidän puolestaan ja huojentunut siitä, miten stressitöntä oma elämä täällä on. Suomalainen mies on oppinut pitämään kunnia-asianaan tehdä kaikki hommat niin, että voi olla niistä ylpeä. Eikä toki omaa ammattiylpeyttään pidä Afrikassakaan unohtaa. Tulostavoitteet pitää vain säätää huomattavasti alemmas. ”Anna Afrikalle aikaa!” Kun Suomesta tilattuja varaosia on odotellut kolme kuukautta, ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista saada kyseistä rikkinäistä härveliä toimimaan. Tai kun haluaisi jonkun hyödykkeen hankkia virallisia teitä, ei sitä suurella todennäköisyydellä näe oman rotaation kuluessa. Tänne saavuttuani pidin moisia puheita vain katkerina kommentteina, mutta niin se vain on. Minä kaivelin paketista edellisen rotaation tilaamat pesäpallovälineet. Minun heinäkuussa tekemät tilaukseni ovat nyt Suomen päässä käsittelyssä. Alkuun ihmettelin ja kummastelin. Nyt kuvittelen, että olen pikkuhiljaa onnistunut jättämään turhan stressin. Pelataan niillä korteilla, jotka on jaettu.

Leirin muu väki elää omalla tavallaan. Enemmistö on irlantilaisia, joten heidän tyylinsä saattaa pian kiinnittää huomiota. Eräänä päivänä otin kierroksia, kun kuulin listaa hygienia-asioista: Roskakatos on sijoitettu aivan sairaalan nurkalle, ja paikallistyöntekijät repivät Suomessa korkeariskisiksi luokiteltavat jätteen levälleen etsiessään sieltä jotain käyttökelpoista ennen roskien poisvientiä. Eikä kahden vessan väliin sijoitettu juomavedenottopistekään ole kovin hygieenisen ajattelun mukainen. Samana päivänä oli myös kulunut kuusi päivää siitä, kun harmaavesisäiliö oli alkanut vuotaa ruokalan rakenteiden alle. Pahasta hajusta ja epähygieniasta huolimatta asiaan ei ollut tartuttu mitenkään. Vaikka kyseiset asiat eivät kuulu mitenkään minun työalaani, harrastin myötäsuuttumista. Suomalaisten normien mukaan tällainen peli ei vetelisi. Mutta hetkisen mietittyäni rauhoituin. Yhtään terveysongelmaa ei näidenkään asioiden vuoksi ole ilmennyt. Miksi pitäisi olla valmiiksi huolissaan ja kiivailla suomalaisten standardien puolesta, jos nykyiset käytännöt eivät ole aiheuttaneet ongelmia?

Henkilöiden väliset suhteet on myös hyvä ajatella parhain päin. Olen törmännyt muutamaan tilanteeseen, jotka kiusasivat minua niin kuin nuo hygieniajutut. Uuden irlantilaisrotaation ihmiset tutustuivat paikkoihin, ja viereisessä toimistossa työskentelevän irlantilaisen tiloja näyttäessään esittelijä tyylikkäästi ilmaisi tulokkaille: ”Myös suomalaisia työskentelee täällä.” Juu. Eihän tämä olekaan kuin suomalaisten kontti, johon on kolmen suomalaisen lisäksi annettu työtila yhdelle irlantilaiselle. Samaan sarjaan menisi varmaan se tilanne, kun suomalainen päivystysvuorossa ollut upseeri meni hälytyksen saatuaan haluttuun paikkaan kuullakseen, että joku irlantilainen on lähdössä maastoon ja tarvitsisi limsaa. Suomalainen toimi viisaasti ja naurahtaen kääntyi kannoillaan. Ei sen suurempaa ongelmaa siitä. Kansallisuudet tulevat täällä keskenään erittäin hyvin toimeen. Outoihin asioihin vain kiinnittää helposti huomiota, ja pahimmillaan käy niin, että muutaman tilanteen perusteella unohdetaan kaikki paljon suurempi hyvä, mikä on olemassa. Minulle itselleni vain voisi olla kauhean suuri ongelma, jos jääkärijoukkueen tavoin heräisin aamulla ja pakkaisin parin päivän partiotavarat mukaani ja menisin tunniksi lähtöpaikkaan odottamaan – vain kuullakseni, että suomalaisille unohdettiin ilmoittaa, että päätettiinkin lähteä huomenna. Inhimillistä se on, vaikkakin turhauttavaa.

Jos haluaa keskittyä yksityiskohtiin tai jopa vähän isompiinkin asioihin, täällä saa hermoromahduksen ja äkäisemmillä kavereilla uhkaa pian aivoverenvuoto. Onnellinen on se, joka osaa kääntää olosuhteet eduksi. YK ei ole joustavin järjestö, irlantilaiset eivät ole pitkäjänteisiä suunnittelijoita eivätkä Suomen puolustusvoimat ole itsenäisin työympäristö. Mutta eipä niiden vuoksi juuri tarvitse turhia huoliakaan kantaa. Yksittäisestä taistelijasta pidetään huolta. Yksityisen sektorin firmoista mikään ei pysyisi pystyssä, jos niitä hallinnoitaisiin niin kuin mitä tahansa armeijaa. Mutta nyt ollaankin näissä olosuhteissa. TIA.