Lapsia näkee toisinaan kulkevan koiranputken näköisiä keppejä mukanaan. Ja koska tikut löytävät tiensä usein suuhunkin, kyseessä on ilmeisesti sokeriruoko. Itse tutustui paikallisiin karkkeihin eräänä iltana, kun paikkakunnan tapoihin parhaiten perehtynyt upseerimme raahasi sylillisen ruokoja mukanaan leiriin.

Ruoko on todellakin ruokoa. Kova ja sitkeä keppi. Periaate on sama kuin vehnän jyvässä: mitä keskemmälle mennään, sitä pehmeämmäksi ja makeammaksi ruoko muuttuu. Koostumus muistuttaa pinnasta lähinnä rottinkia, lasikuituputkea tai sitkeää koiranputkea. Ilman puukkoa kuoriminen on hankalaa. Hampaita apuna käyttäen pintaa saa järsittyä pois. Kuori itsessään on jo hieman makeaa, mutta ei sitä todellakaan viitsi syödä. Tuntuma suussa on suunnilleen sama kuin heinän vartta pureskelisi. Eikä tilanne valtavasti helpotu ytimessäkään. Kaluamisen ensiyritykset johtivat siihen, että suussa oli raparperin varren pintakuorta muistuttavaa massaa, jota ei pystynyt nielaisemaan. Jos vedellä olisi huuhdellut alas, olisi varmasti kuituja saanut riittävästi. Eikä se jalostamattomana mitenkään hurjan makeaakaan ollut.

Makeahkoa ja valtavan työlästä. Varmaan ruokokin alkaisi olla mukavaa pureskeltavaa, jos viitsisi kauemmin opetella tekniikkaa. Kehnosti vain menin ottamaan ensiyritykset elokuvan aikana. Harrastuneisuus pimeässä säheltäessä ei oikein saanut kipinää jatkoa ajatellen.