Eilinen vierailu sisälsi pari elementtiä, joista ajattelin ihan erikseen mainita. Paikallisille ihmisille minun, Danin ja sairaanhoitajan vierailu ei näet ollut mikään itsestäänselvyys monellakaan tasolla. Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli, että protestanttipappi ja katolinen pappi tulevat yhdessä vierailulle. Asiasta ei puhuttu tilaisuuden kuluessa mitään, mutta Jane kertoi selittäneensä asian etukäteen, ja se oli herättänyt kovasti huomiota. Harmillisesti tajusimme Danin kanssa vasta jälkikäteen, että suunnitelmamme hajaantua aamuhartauspöydässä eri puolille saattoi näyttää siinä mielessä pahalta, että minä ja Dan istuimme juuri päinvastaisissa nurkissa. Mutta se oli varmaan todella pieni juttu siihen verrattuna, että tulimme yhdessä ja hyvässä keskinäisessä ymmärryksessä vierailulle.

Toinen asia tuli puheeksi, kun eräs hartauspöydän ääreen kokoontuneista sitä kysyi. Hän ihmetteli, miten on mahdollista, että paikalla on kaksi pappia ja yksi sairaanhoitaja – ja he kaikki ovat pukeutuneita sotilaan pukuun. ”Mitä te teette, jos joku käskee teidän ampua ihmisen?” Kysymys on erittäin tuttu ainakin kaikille nuorisotyötä tekeville. Ihan samaa Suomessa kysellään minulta.

Kerroin, että sekä Suomessa että Irlannissa armeija tarkoittaa puolustusvoimia. Me emme hyökkää minnekään, vaan puolustamme tarvittaessa maatamme. Lisäksi suomalainen sotilas saa ampua vain omaa, toisen suomalaisen sotilaan tai suojeltavan ihmisen henkeä puolustaakseen välittömässä vaaratilanteessa. Papit ja lääkintähenkilökunta määritellään Geneven sopimuksissa ryhmäksi, jotka saavat kantaa asetta itseään suojatakseen, mutta asetta ei ole pakko kantaa. Kukaan ei todellakaan käske meidän ampua ketään. Tässä missiossa on sovittu, että leiristä poistuessaan suomalainen pappi ja suomalaisten lääkintähenkilökuntaan kuuluvat henkilöt eivät kanna kivääriä vaan ainoastaan pistoolia. (Asiasta vähemmän tietäville: Kivääri on ase, jolla osuu ihmisen kokoiseen kohteeseen helposti 300 m päästä. Pistooli on ase, jolla stressitilanteessa on epävarmaa osua samaan maaliin edes 10 m etäisyydeltä. Pistooli on siis hätävara-ase lähipuolustukseen.)

Jälkikäteen Jane kertoi, että vaikka hän on Amerikasta, hänen on vaikea asennoitua täällä sotilaspukuisiin henkilöihin. Kun hän näkee maastopukuisen ihmisen, se ei kerro hänelle ystävällisestä ihmisestä. Maastopuku viestittää, että kyseessä on ihminen, jolla on voimaa – ja joka tässä maassa saattaa käyttää sitä täysin mielivaltaisesti. Jopa paikallinen poliisi on syyllistynyt täällä törkeisiin rikoksiin. Ei siis ihme, että paikalliset asukkaat eivät helposti sulata papin tai sairaanhoitajan pukeutumista sotilaan asuun. Tässä valossa pidän erittäin harmillisena erästä joukkojemme ilmiötä. Osa miehistämme kokee, että YK-lakin pitäminen on komentajan turha päähänpisto, mikä ei ammattisotilaalle sovi. Asiahan on juuri päinvastoin. Sininen lakki on valkoisten ajoneuvojen lisäksi ainoa näkyvä tunnus, joka yrittää kertoa paikallisille ihmisille, ettemme ole samanlaisia kuin nuo muut maastopukujen käyttäjät. Tshadissa sotilaspuku itsessään luo ympärilleen pelkoa, eikä tilannetta varmaan helpota, että joukkomme ovat kaikkein raskaimmin aseistettuja. Paikallisten ihmisten mielenrauhan takia kaikki mahdolliset YK-tunnukset täytyy pitää näkyvissä koko ajan. Ei ole hyötyä ajatella mielessään olevansa hyvä jätkä, jos paikallisten silmissä näyttää samalta kuin pahikset. Heitä vartenhan täällä ollaan.

Ystävä vai vihollinen? Tässä kuvassa olen leirin lähipuolustusharjoituksessa. Siksi minulla on pistoolin lisäksi kivääri, kypärä ja raskas suojaliivi. Kaupungille lähden pelkästään pistooli vyöllä. Kypärä ja suojaliivi ovat autossa, jos tulisi tiukka paikka.