Saarnamatkan jälkeinen torikäynti oli tähänastisista paras. Varasin aikaa pienelle porukallemme riittävästi. En ole aikaisemmin kävellyt niin levollisesti kylän vilinässä. Pari edellistä kertaa on takaraivossa koko ajan ollut pieni tai isompi kiireen tuntu. En nytkään käyttänyt koko päivää kylän raitilla maleksimiseen, mutta tunnelma on tärkein. Vaikka olisi vain hetken, on hyvä, että sen hetken saa olla kaikessa rauhassa. Nyt tuli kiinnitettyä huomiota pariin uuteen asiaan.

Kahden kaupan välistä katselin kivaa aukiota, jonne oman autovartiovuoroni jälkeen pääsin pistäytymään. Olin nähnyt kaukaa, että siellä oli varakkaampien henkilöiden parkkialue. Tulkilta päivitin tietojani. Kameli onkin paikallisten eläinten Rolls Royce. Ykkösmenopeliksi luulemani hevonen on myös kallis, mutta kameli on vielä kalliimpi. Niitä oli aukiolla makuulla, joten menin räiskimään lähikuvia. Pian pari paikallista tuli juttelemaan. He kysyivät tulkin välityksellä, miksi emme ole kysyneet kamelien omistajilta lupaa kuvaamiseen. Pahoittelin kovasti, ettei seurueemme tiennyt, että näin on tapana. Tiedustelin, mistä löytäisin kamelinomistajan. Aurinkolaseissaan kännykkäänsä rassaava mies sanoi, että hänpä sattuukin olemaan sellainen. Yritin piilottaa pintaan pyrkivän huvittuneisuuteni ja tiedustelin, olisiko mahdollista kuvata kameleita. Ihmetyksekseni hän ei pyytänytkään rahaa, vaan antoi noin vain luvan. Samassa paikalle pölähti toinen mies, joka ilmoitti, että hinta on 5000 KAFia, jos kameleita kuvataan. Ilmoitin, että siinä tapauksessa emme kuvaa, ja poistuimme. Oli onneksi jo riittävästi otoksia tallessa. Eihän 7,5 € mikään hurja raha ole, mutta en silti halunnut maksaa. Eiväthän ne kaikki kamelit hänen kameleitaan olleet. Maailmanlaajuisesti näköjään toimii se, että rikkaat ihmiset osaavat haistaa rahan. Siksipä he rikkaita ovatkin.


Uljaita eläimiä. En uskaltanut ihan viereen mennä, kun olisi varmasti herättänyt huomiota, jos eläimet olisivat nousseet pystyyn. Enkä minä tiedä, purevatko tai sylkevätkö nämä, jos eivät tungettelijasta tykkää.

Rikkaus ja köyhyys ovat täällä minun silmääni tosi vaikeasti havaittavia asioita. Ajattelen helposti, että savimajassa asuva ihminen on köyhä. Tai että kaavussa kulkeva, aasia taluttava ihminen on vähävarainen. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Joku miehistämme kertoi, kuinka hän partiolla kävellessään kuuli savimajasta windowsin avausäänen. Jos on vara ostaa tietokone, ei savimaja välttämättä ole köyhyyttä vaan paikallista arkkitehtuuria. Jääräpäinen aasikaan ei jätä tielle samalla tavalla kuin Toyotasta katkennut laturin hihna. Huonoa varaosahuoltoa pelkäävä voisi varmaan käytännön syistä ostaa mieluummin aasin, vaikka olisi vara vaikka moottoripyörään. Siksi toisaalta hämmästyin ja toisaalta en, kun yhdessä markkinakojussa myytiin Leviksen farkkuja.

Farkkuja en ryhtynyt sovittelemaan, mutta kokoelmaani ostin kolme uutta mattoa. En ole vielä päättänyt, mitkä tuon kotiin ja mitkä jätän kaunistamaan seuraajani toimistoa, körmyä tai welfare-tiloja. Uskaltauduin myös ostamaan torilta paikallisia herkkuja. Olin kerran maistanut jotain maissista tai vehnästä tehtyä kakkua, jollaisia kaveri oli kojusta ostanut. Ufon muotoista muffinsia muistuttavat leivonnaiset olivat ihan kivoja, joten päätin investoida itse samanlaisiin. Kymmenen kappaleen pussi kun verotti kukkaroani hurjat 50 KAFia, eli suunnilleen 35 senttiä. Vähän aralla mielellä mussuttelin niitä, mutta maha otti tuotteet tyytyväisenä vastaan. Itse en olisi sentään pirtelöä rohjennut ostaa, mutta osa seurueestamme kokeili niitäkin, ja kehui maasta taivaaseen. Koska kyse oli tölkkituotteesta, rohkaisin mieleni. Nyt parin päivän jälkeen tiedän, ettei mahatautia tullut. Aion ehdottomasti suositella irlantilaisia hankkimaan samoja milk shakeja messiin. Afrikassa moni tuttu asiakin on ollut normaalia paremman makuista. Tämä oli herkkua.