Kello piippasi neljältä. Teltan kattoon ripsi vettä. Ei hyvä juttu. Viideltä oli tarkoitus lähteä vuorenvalloitukseen. Armeijaympäristössä mikään homma harvemmin peruuntuu sääolosuhteiden takia, mikä teki sateesta aina vain vähemmän tervetulleen. Lähdimme aikaisin, jotta ehtisimme takaisinkin ennen kuin aurinko ehtii paahtaa taivaan täydeltä. Suunnitelma toimi odotettua paremmin. Aurinko ei paistanut missään vaiheessa. Pilvinen mutta tihkusateesta tauonnut sää oli täydellinen patikointiin.

Kymmenhenkinen komento- ja huoltojoukkueen jäsenistä koostuva ryhmä tallusteli mäen juurelle. Mäen alku on täällä helppo erottaa toisin kuin esimerkiksi Pohjois-Karjalassa, jossa vaarat seuraavat toisiaan niin, ettei edellisen loppua ja seuraavan alkua osaa määritellä. Tasaisesta savannista vain yhtäkkiä nousee vuori. Rajaan voisi halutessaan naputella vaikka jalkalistan kiinni.

Alku on aina hankalaa. Ensimmäinen nousu oli niin jyrkkä, että kenkä liikkui jatkuvasti lipsumisen rajamailla. Yhtä mekaanikkoa yllytettiinkin koko matkan ajan ottamaan näyttävä volttisarja vuorenrinnettä alas. Onneksi kukaan ei tehnyt sitä tahattomastikaan. Nopeaahan se olisi toki kiipeämiseen verrattuna ollut.

Muutamia taukoja huiputtaessa pidettiin. Ensimmäistä kertaa testaamani Kamelbak-juomareppu tuntui muuten kätevältä, mutta pulssin noustessa pillin kautta imeminen se vasta hengästyttikin. Vastapainoksi maisemat salpasivat hengitystä.

Ensimmäinen nousu takana. Telakuorma-autojen luota lähdettiin kiipeämään.

Välillä vastaan tuli ihan kunnon järkäleitä.

Vuori ei tietenkään ollut mikään lumihuippuinen Mount Everest. Muutama sata metriä korkea mäki oli kuitenkin erinomaisen hieno sunnuntaiaamun retkikohde. Ajankohtaan liittyen kenttähartaus oli myös suunniteltu mäen päälle. Pari päivää olin jo kuullut vitsailuja siitä, kuinka pastori pitää sunnuntaina vuorisaarnan, joten päätin toimia juuri niin. Miehet istahtivat pitkän heinikon ympäröimille kiville nakertamaan pikkupurtavaa. Samalla luin koko Raamatun vuorisaarnan ääneen. Yleensä pastoreita arvioidaan siitä, kuinka mukaansatempaavasti he osaavat sanansa satuttaa. Mutta huomionarvoista on, että Raamattu lupaa, ettei Jumalan sana palaa tyhjänä. Yhdenkään pastorin jorinoista ei ole luvattu mitään. Niinpä luulen pitäneeni elämäni asiapitoisimman saarnan. Se oli vuorisaarna ainakin kahdessa eri merkityksessä. Sunnuntain ehtoollista ei tänään vietetty, mutta ehkä Säkylän pastorilta paketissa saamani salmiakkipussi ilahdutti miesten mieliä. Jo lapsille suunnatuissa perhekirkoissa on hyväksi havaittu tapa, että naposteltava pitää kärsimättömät kirkkovieraat hyväntuulisina.

Noustessa osasin jo mielenkiinnolla odottaa laskeutumista. Ylöspäin on aina helpompi yrittää. Laskeuduimme mäen toista puolta, joka oli loivempi, mutta pitkän heinikon takia aivan riittävän jyrkkä. Onnistuin myös loukkaamaan polveni. En kaatunut tai pyörinyt mäkeä alas, mutta heinikossa vaaniva kivi hyökkäsi vasten pahaa aavistamatonta polvilumpiotani. Loppumatkan askellus hieman puolsi ja saunassa ihailin melkoista pattipolvea. Luulen selviäväni hengissä. Amputaatiota ei tarvita.


Ihan kuin silloin Vietnamissa.

Mäen alla meitä odotti kaksi jääkäriä telakuorma-autoineen. Tavaroitamme vartioineet miehet ottivat halukkaat kyytiin ja kuljettivat muutaman kilometrin matkan takaisin. Minä jatkoin jalkaporukassa, minkä ansiosta sainkin muutamia kivoja kuvia markkinoille matkaavista paikallisista. Olen yrittänyt keksiä, miten saisin kuvattua kohteliaan salaisesti kamalia tavaramääriä päänsä päällä kantavia naisia. Nyt onnistuin. Samalla kun juttelee vasemmalla puolella olevan vieruskaverin kanssa, voi ampua lonkalta valokuvan oikealle puolelle. Digitaalitekniikka on siitä upeaa, että ihan vinoon otetun ja aivan hassusti rajatun kuvan voi aina kääntää ja rajata uudelleen.


Näissä kahdessa toisiaan seuranneessa joukossa ei tarkemmin ajateltuna ole sinänsä mitään outoa. Kyllähän suomalaisissa perheissäkin keskimäärin mies on se, joka ajaa. Mutta en voi olla ihmettelemättä tuota naisten tasapainoa ja voimaa niskalihaksissa.

Leiriin saavuttuamme matkakello näytti neljää tuntia. Ei raskas eikä edes loputtoman hikinen reissu. Jääkärimme ovat tehneet saman tempun pariin otteeseen paljon lämpimämmässä paljon raskaampien tavaroiden kanssa. Mutta olkoon tämä meidän komento- ja huoltoporukkamme uroteko. Sopii meidän tasollemme.