Viimeisten viikkojen tunnelma on ollut entistäkin upeampi. Vielä on 11 aamua jäljellä, mutta jo nyt on porukalla voittajafiilis. Ilmapiiri on ollut hyvä koko rotaation ajan, mutta päivä päivältä se vain paranee. Viimeisinä päivinä stressi voisi yhtä hyvin purkautua kasautuvana valittamisena ja patoutuneiden ongelmien aiheuttamina riitoina. Vielä tähän mennessä ei ole mitään sellaista näkynyt. Päinvastoin tuntuu siltä, että nyt monet aikaisemmin ärsyttäneet asiat painetaan villaisella ja odotetaan innolla paluuta, jolloin leirielämän askeettisuus päättyy. Tänään palvelustoveri totesi ruokajonossa, että näillä aamuilla ei tämä jonossa seisominenkaan haittaa enää yhtään.

Askeettisuuden huomaa, kun miettii täkäläisiä arjen pieniä iloja. Suomessa tuskin on mitenkään erityisen ilahtunut siitä, jos pyykkikone on vapaana. Ainahan se on, jos ei ole itse siihen pyykkiä laittanut. Suuria riemunkiljahduksia ei kuulu myöskään kotivessasta, kun huomaa, että pönttö onkin ihan siedettävän puhdas. Varsin normaali kotikeittiön tilanne on sekin, että jääkaapille ei tarvitse jonottaa. Varmaan näiden ruokailuiden jälkeen menen Tampereelle johonkin pikaruokalaan ja valitsen kiusallanikin pisimmän jonon, kun sekin tuntuu niin lyhyeltä.

Arjen pieniä iloja täällä on myös se, jos messissä on suklaapatukoita. Viimeisimmän kuukauden aikana myynnissä on virvoitusjuomien lisäksi ollut käytännössä vain keksejä. Sadekausi on ilmeisesti aiheuttanut kauppiaiden huoltokuljetuksiin ongelmia. Sitä suurempi ilonaihe on hyvä jälkiruoka. Myönnettäköön, että irlantilaisten uudemman rotaation keittiö ei ole hellinyt makuhermoja ihan yhtä suloisesti kuin edellinen henkilökunta. Heillä oli melkoisia jälkiruokia, vaikka kyllä nämäkin herkkuja välistä tarjoilevat.

Henkilökohtainen ilonaiheeni on aina se, kun pastorin työtä arvostetaan tai pastorille tullaan rupattelemaan niitä näitä. Ja erityisen paljon olen tykännyt siitä, jos ollaan tultu avautumaan juuri siksi, että pastorille on hyvä purkaa mieltään. Tänään aloitin miesten haastattelut. Kotiutumistarkastusten yhteydessä olen päättänyt kohdata miehet kertaalleen kasvotusten, ja kysellä, millä mielin ovat kotiin lähdössä. Ensimmäinen otos paljasti, että hyvin ovat pullat uunissa. Rotaatiokoulutuksessa kokenut kenttärovasti sanoi hienon ajatuksen, jota en nyt muista sanatarkasti. Ajatus on kuitenkin se, että tärkeintä ei ole loppujen lopuksi se, että miehillä menee kentällä hyvin, vaan että he kotiutuvat hyvässä kunnossa. Varsinainen elämä on kuitenkin siellä kotisuomessa. Sitä pitäisi pystyä jatkamaan normaalisti.