Istahdin lentokoneeseen pehmeälle ja puhtaalle penkille. Sisällä oli viileää. Kaiuttimesta kuului selvä ääni, joka kuulutti lennon tietoja. Lentokoneessa näytti siistiltä. Ja ennen kaikkea mitään osaa ei ollut teipattu kiinni, eikä mikään repsottanut. Katon valot olivat tyylikkäät. Ikkunan takana oli punertava ja pölisevä Afrikan hiekka. Huomasin vaipuneeni ajatuksiini ja nauttivani ensimmäisestä pienestä ripauksesta luksusta.

Olin juuri saapunut lentokentälle kuorma-auton lavalla kolmenkymmenen muun rauhanturvaajan kanssa. Kolme varttia aikaisemmin olin sulkenut toimiston oven ja todennut, että kaikki tarvittava on tehty. 15 sivua vinkkejä seuraajalle tuli valmiiksi. Tehtävälista tyhjeni ja sen sai siirtää tietokoneen työpöydältä roskikseen.

Tunnelmat lähtiessä olivat hetken ajan aika haikeat. En jäänyt ikävöimään ihmisiä. Hehän lähtivät mukaan. Irlantilaisen pastorin olisin halunnut hyvästellä, mutta hän oli lähtenyt edellisenä päivänä partioon, joka oli joutunut hitaiden kulkuyhteyksien vuoksi yöpymään määränpäässä, eikä Dan ollut ehtinyt tulla takaisin leiriin. Haikeus tuli siitä, että jätti taakseen tehdyn työn. Miehen maailma on monesti itsensä peilaamista siihen, mitä on saanut aikaan. Neljässä kuukaudessa ehti painaa oman sormenjälkensä moniin asioihin. Niistä jäi jäljelle muistot ja pari valokuvaa. Se oli hieman haikeaa.

Toisaalta innostus oli kaikkein suurin tunne. Vaikka olin kovasti haaveillut rauhanturvatehtävästä ja hakenut siihen, olin paluumatkan alkaessa paljon innokkaampi kuin tänne lähtiessä. Uskoisin, että se johtuu siitä, että Afrikkaan lähtiessä tilanne oli niin uusi, että ei ollut mitään ymmärrystä, mihin sitä on nenänsä työntämässä. Riittävän vieraasta asiasta on vaikea olla kovassa tärinässä. Nyt tietää, mitä odottaa. Takaisin on todella kiva tulla.

Aamu valkeni harvinaisen varhain. Klo 05.30 kotiutuva rotaatio oli kokoontuneena lippupatiolle. Laskimme lipun ja kuulimme sekä oman että irlantilaisen komentajan sanat. Työ on tehty meidän osaltamme, ja sen voi hyvillä mielin jättää seuraajalle. Pieni harmitus oli kuitenkin se, että seuraajani ei YK:n kankean organisaation vuoksi pystynyt tulemaan ensimmäisellä lennolla. Jos näin olisi käynyt, olisin viiden tunnin ajan ehtinyt kohdata häntä leirissä ja esitellä todella paljon asioita. Nyt perehdytys jäi kahteen minuuttiin lentokentällä.

Parin tunnin lennon jälkeen saavuimme N’Djamenaan. Olo on toisaalta levollinen, kun ei ole enää velvollisuuksia. Toisaalta olen innostunut ja malttamaton. Nyt ei olla missään perillä. Matka on kesken. Huomenna porukka pulahtaa uima-altaalla ja täyttää reppuja matkamuistoilla. Juhlavaa, mutta silti odotus on seuraavassa päivässä. Lauantaina koneen on tarkoitus laskeutua Pirkkalaan iltapäivällä.