Vaarana on tehdä blogista aamukalenteri, mutta senkin uhalla sanon, että aamuja on jäljellä yhteensä yhdeksän. Viikon päästä siirrytään kahdeksi yöksi N’Djamenaan. Lauantaina 14.11. on varattu rotaatiolento Suomeen. Reilu viikko sitten saatiin hurjan mukava tieto. Koska meillä tehdään täällä kotiutumistarkastukset, ei Säkylässä vietettävälle kahdelle yölle ole painavia perusteita. Saamme siis suhahtaa kotiin suoraan lentokentältä. Koko mission mittakaavassa kaksi yötä ei merkitse mitään, mutta kun tieto tulee tässä vaiheessa, kotiin pääsyä odottaville se on upea yllätys.

Vielä on yksi kenttähartaus pitämättä ja puolet miesten loppuhaastatteluista suorittamatta, mutta varmaan riittävän suuri prosentti missiosta on takana, että voi tehdä jonkinlaista yhteenvetoa papin työstä. Kaikenkaikkiaan tärkeintä on todeta: kokemus on ollut äärimmäisen positiivinen. Pappina oleminen on pappina olemista paikkakunnasta ja seurakunnasta huolimatta. Mutta jos siirtyy suomalaisen seurakunnan nuorisopastorin pestistä Tshadiin varsin valikoituneen miesporukan papiksi, tapahtuu väistämättä myös muutoksia.

Työ on ollut huomattavasti vähemmän stressaavaa. Osaan ottaa stressiä asiasta kuin asiasta, jos niikseen tulee, mutta lähtökohtaisesti paineita on vähemmän. Suuren seurakunnan toimitusstressiin tai nuorisotyön intensiteettiin verrattuna sotilaspastorin työ turvaa rauhaa työntekijällekin. Tämä on ollut selkeästi päällimmäisin ja vahvin positiivinen kokemus. Toivon, että osaan tuoda tätä toimintamallia hitusen mukanani.

Toisaalta olen oppinut papin työstä uusia puolia, joista osa on paljastanut myös henkilökohtaisia heikkouksia. Työskentelytyyliltäni olen organisaattori ja hengelliseltä kutsumukseltani raamatunopettaja. Kumpikaan näistä ei ole merkittävässä roolissa rauhanturvaajapapin työssä. Erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia pääsee kyllä organisoimaan sen verran kun niitä haluaa järjestää, mutta merkittävämpää on miesten henkilökohtainen kohtaaminen. Eivätkä tämän seurakunnan tarpeet ole edellyttäneet syviin hengellisiin kysymyksiin tai raamatuntulkintaan pureutumista. Rinnalla kulkija ja toveri ovat hyviä tämän työn kuvauksia. Ja niissä ominaisuuksissa olen huomannut kehittämisen tarvetta. Esimerkiksi koen sairaanhoitajiemme olevan kohtaajina aktiivisempia ja luontevampia. Empaattisuus ja sympaattisuus eivät taida olla vahvuuksiani.

Ikäero aiheuttaa myös omia paineitaan – ei tosin jääkärijoukkueen enemmistön suuntaan, koska varusmiespalveluksesta suoraan missioon tulleilla miehillä ei ole ikää kuin pari vuotta enemmän seurakuntanuorten vanhimpiin verrattuna. Siihen ikäeroon olen tottunut. Mutta kun verrataan miehiä, jotka ovat saman verran minua vanhempia kuin minä olen jääkäreitä vanhempi, niin siinä vaiheessa ero tuntuu. Nuorisopastori on selkeästi opastaja, opettaja ja joukon johtaja. Sitä roolia en edes yrittänyt tuoda mukanani tänne. Uuden tyylin opettelu on kuitenkin kestänyt hetkisen, kun tätä ennen en ole pappina työskennellyt missään muussa tehtävässä kuin nuorisopastorina. Keski-ikäinen mies kohdataan eri tavalla kuin rippikoulunuori. En ole vielä ihan varma, olenko päässyt siihen juoneen kiinni yhtään.

Mielenkiintoinen miehen sielunmaiseman piirre on uskonnollinen yllättävyys. Papin ollessa paikalla saattaa joku syvällinen pohdinta tulla aivan puskasta – joskus osittain vitsin muodossa. Itselle on ollut opettelemista siinä, että ei pidä alkaa liian perusteelliseksi. Teologin helmasynti on vastata mihin tahansa kysymykseen puolen tunnin luennolla. Usein yllättävä keskustelunaloitus vaatii kuitenkin jatkoksi noin kahden sanan vastauksen. Aina ongelma ei ole siinä, etteikö kysymykseen olisi olemassa niin lyhyttä vastausta, vaan se, että lyhyt vastaus vaatii rohkeutta. Lyhyt vastaus edellyttää, että pappi itse seisoo sanojensa takana. Pitkässä vastauksessa voi valottaa erilaisia näkökulmia ja sysätä vastuun ja valinnanvaikeuden kuulijalle. Joskus tämä on perusteltua, mutta pikavastauksiakin tarvitaan. Niissä pappi laittaa oman päänsä ja uskonsa pantiksi. Jos pastorilta tiedustellaan mielipidettä Ruotsin kirkon päätöksestä vihkiä samaa sukupuolta olevien avioliittoja, niin siihen voi vastata akateemisesti tai sanoa mielipiteensä. Siksi tämä missio on ollut mukava oman vakaumuksen mittari. Tiiviissä seurakuntayhteisössä on helppo olla samalla tavalla ajattelevien keskellä. Vaikka pappi on tänne palkattu, ei työtehtävä tuo automaattisesti rohkeutta olla sitä mitä on. Sen pitää nousta itsestä.