Kino Sagulin meinasi joutua tänään katastrofin partaalle. Yllättävän teknisen ongelman vuoksi illan elokuva peruuntui. Onneksi luotettavuudestaan tunnetun teatterin nöyryytystä ei ollut näkemässä kuin aivan muutama asiakas. Ongelma saatiin kierrettyä, ja ilta vedettiin läpi korvaavalla ohjelmistolla. Lähin vastaavantasoinen teatteri on onneksi 200 km päässä norjalaisten leirissä, joten kilpailun vähyyden takia pettyneetkään asiakkaat eivät karkaa kauas – paitsi tietysti viikon päästä. Tässä leirissä aamuja on jäljellä enää vaivaiset 8.

Elokuvaharrastukseni on lyönyt tietynlaisen leiman welfare-toimintaan. Seuraajallani on suurella todennäköisyydellä erilaiset kiinnostuksenkohteet ja intohimot. Muutoksen tuulet alkavat varmaan pian puhaltaa. Eikä kyse ole vain welfare-upseerista. Aina myös porukka alkaa kiinnostua tietyistä asioista toisin kuin edeltäjänsä. Ehkä welfare-teltassa ei myöskään pelailla lätkää samassa määrin kuin meidän väkemme tekee. Tänään kyllä oli jo ensimmäinen uuden rotaation lentopalloilija mukana peleissä, ja otteista päätellen taso ja innostus tulevat olemaan heilläkin vahvoja.

En tiedä, minkä verran kuulen kuulumisia seuraavan rotaation edesottamuksista. Siviilielämä voi tempaista pyörteisiinsä niin tehokkaasti, että uudet haasteet vetävät mielenkiinnon puoleensa. Olen kuitenkin oman pienen sormenjälkeni painanut leirin elämään, joten mukava on toki kuulla, mihin suuntaan seuraava pastori ja seuraava porukka ovat kulkeneet.

Tehtävien vaihtaminen paperilla on mielenkiintoista. Seuraajani saa kansion ja pitkän listan. Siihen pyrin laittamaan tärkeimmät tiedot omasta työstäni. Kino Sagulinin laitteiden käyttäminen lienee vaikeimmin opastettavia yksittäisiä asioita. Työhön liittyvien henkilöiden esittelykään ei ole kaikkein helpointa. Mutta monen monta muuta yksittäistä asiaa voi kirjallisestikin välittää. Ja kun ei ole liikaa hosumassa vieressä, on seuraajalla ehkä entistä suurempi vapauden tuntu tehdä työtä oman näkynsä mukaan. Useampi päivä vain menee naputellessa.