Rotaatiokoulutuksessa lähtöstressi helpottui heti, kun Cooperin testin oli juostu. Tänään juostu testi ei vaikuta suoranaisesti mihinkään, mutta lähdön tuntua se jälleen vahvisti. Itse lönköttelin elämäni huonoimman Cooperin. Olen ollut aika stressaantunut, kun seuraajani ei tullut etujoukon mukana, ja tehtävät vaihdetaan paperilla. Ainahan sitä voisi ottaa löysin rantein, mutta mitä enemmän teen juttuja valmiiksi, sitä helpompaa seuraavan on jatkaa ilman suuria notkahduksia. Ja on tässä vielä muutama projekti muutenkin vireillä. En siis viitsinyt kiskoa keuhkoja pihalle savannin hiekkapölyssä juostessa. Stressin loppuessa saan muutenkin yleensä taudin.

Yksi päivän projekteista oli kotiutumisoppitunti. Aavistuksen hymyillen penkeissä istuvat miehet kyselivät, mitä oppitunti sisältää. Useamman kerran kotiutuneen sairaanhoitajan tarinoita ja osin minunkin juttujani kuulijat kuitenkin pysähtyivät tarkkaamaan. Kerroimme asioita, jotka saattavat odotetusta kotiinpaluusta tehdä vähemmän miellyttävän. Kun niihin osaa varautua, Suomeen palaaminen ei ole kylmää kyytiä muuten kuin kelien puolesta.

Kulttuurishokki jaetaan neljään vaiheeseen: alkuihastuminen, shokkivaihe, kotiutuminen ja paluushokki. Paluushokin voisi jakaa samoihin palikoihin. Ensin tulee ihastuminen. Tshadin jälkeen ensimmäiset päivät tai jopa ensimmäiset viikot voivat mennä euforiassa: kaikki pienet yksityiskohdatkin ovat Suomessa niin tuttuja ja niin hienosti. Pikkuhiljaa tulee kuitenkin kriisi. Jotkut voivat säästyä sellaiselta kokonaan, toiset kokevat vain jotain pieniä ikäviä asioita, mutta joillekin paluu voi aiheuttaa suuriakin ongelmia. Kun mahdollisia ongelmien aiheuttajia tietää etukäteen, niihin on helpompi suhtautua.

Ensimmäinen yllättävä asia voi olla yksinäisyys. Täällä eletään melkoisessa kommuunissa. Kun menee melkein kymmenhenkiseen telttaan, sieltä löytää aina vertaistaan seuraa. Vähintäänkin viereisten telttojen ovia kolkutellessa löytyy innokkaita lentopallon pelaajia, lenkkeilijöitä tai haastajia NHL-jääkiekossa. Kotona kauan kaivattu kaveriporukka voikin tuntua kaukaiselta. Kukaan muu kuin toinen rauhanturvaaja ei ymmärrä läpikäytyä elämänvaihetta. Pahimmillaan kukaan ei edes halua kuullakaan. Valtavan monet kaverit tulevat kysymään, millaista oli. Vastaukseksi saattaa riittää: ”kivaa”. Viimeistään vartin päästä asia on puitu läpi. Kotiin tullut mies on kuitenkin täynnä ajatuksia, mutta ei oikein tiedä, kenen kanssa niitä jakaisi.

Rauhanturvaajan ja kotiväen keskustelu ei ole tasapuolista. Kaveriporukka on elänyt omaa elämäänsä. He ovat myös kokeneet Suomessa isoja ja tärkeitä asioita. Ne vain eivät ole samanlaisia kuin rauhanturvaajan kokemukset. Kaveripiiristään ensimmäisenä armeijaan lähtenyt mies kohtaa lomilla tilanteita, joissa hänen juttunsa ovat eri maailmasta. Miksei siis Tsahdin savanneilta kotiutunut sotilas. Kavereiden kesken saattaa tulla kateuden tunne. Kotona odottaneet kaverit kokevat, etteivät voi puheenaiheillaan kilpailla Afrikan sadekauden kokemuksille. Asiaa ei paranna, jos kaksikymppinen lukion ja armeijan jälkeen missiossa käynyt kaveri ostaa omilla tienesteillään auton, johon muilla ei ole varaa vuosiin. Pahimmillaan välit kavereihin voivat etääntyä, jos yhteistä jutunjuurta ei löydy riittävän nopeasti. Ei siis ihme, että rauhanturvaajille on oma auttava puhelimensa.

Missio on aina koko perheen missio. Kotona elämä on sopeutunut yhden perheenjäsenen poistuttua. Uuteen tilanteeseen on kasvettu, eikä se palaudu hetkessä ennalleen. Irlantilaisten kotiutumisoppitunnilla oli kerrottu esimerkki perheestä, jossa teini-ikäinen poika oli isän reissun aikana saanut isän paikan auton etupenkillä. Isän palattua pojalle osoitettiin mitään selittelemättä jälleen paikka takapenkillä. Pelkästään tämä oli saanut pojan oireilemaan niin, että hänelle tuli vaikeuksia koulussa.

Toisaalta perhe voi odottaa, että takaisin tulee sama ihminen, joka reissuun lähtikin. Moni nuorista jääkäreistämme on lähtenyt kotoaan armeijaan 16 kuukautta sitten. Muutamia lomia lukuun ottamatta he eivät ole juurikaan kotona eläneet. Siinä ajassa todella ehtii muuttua ja itsenäistyä. Aivan varmasti ensireaktio vanhempien luo palatessa on, että vanhemmat hengittävät niskaan. Toisaalta vanhemmat voivat säikähtää kotiutuvan nuoren miehen itsenäisyyden kaipuuta, ja luulla, että heidän huolenpitoaan halveksitaan. Asetelma vaatii vain molemminpuolista luottamusta ja työtä. On totta, että reissussa on muuttunut. On totta, että takaisin ei voi tulla, ja ilmoittaa, että nyt pilli soikin toisella tavalla.

Samoja ilmiöitä on myös seurustelusuhteissa. Yllättävän harvoin parisuhteet kuulemma purkautuvat mission aikana. Ja puolestaan yllättävän usein ne kariutuvat juuri mission jälkeen. En osaa keksiä ilmiölle mitään muuta syytä kuin sen, että välimatka saa kummankin osapuolen kuvittelemaan parisuhteen oman mielensä mukaiseksi. Jälleennäkeminen ei olekaan enää mieluista. Joko muistikuvat ja unelmat ovat alkaneet liitää kauas todellisuudesta, tai sitten omilla tahoillaan eläneet ihmiset ovat muuttuneet niin paljon, että ennen lähtöä ollut kuva ei olekaan enää ajankohtainen. Sanonta kuuluu, että välimatka vaikuttaa parisuhteeseen niin kuin tuuli tuleen. Kytevä liekki sammuu, vahva voimistuu.

Toivon, että kenelläkään kotiutuvalla ei tulisi pahoja sopeutumisvaikeuksia. Neljän kuukauden missio on onneksi lyhyt, mutta kyllähän siinäkin ajassa ehtii paljon tapahtua. Toivottavasti huoleton, stressitön ja ohjattu elämä ei houkuta ketään niin paljon, että sen vuoksi ei haluaisi kohdata siviilielämän haasteita. Kuulemma monet vangit tekevät rikoksia palatakseen takaisin turvalliseen vankilaympäristöön. Ja heille sentään järjestetään sopeutumisvalmennusta. Rauhanturvaajille ei järjestetä – vaikka ei tätä missiota voi mitenkään vankilaan ilmapiiriltään verrata. Mielestäni se on huolestuttava merkki, jos kotiin palaamisen jälkeen tulee olo: ”En pidä tästä elämästä. Haluan takaisin missioon.” Elämäntaparauhanturvaamisessa ei ole mitään hohtoa, jos se perustuu siihen, että ei ole kykyä kotiutua siviilimaailman haasteisiin ja vastuullisuuteen. Niin kuin rotaatiokoulutuksessa kenttärovasti sanoi: tärkeintä ei ole, että rauhanturvaaja voi hyvin missiossa, vaan että hän kotiutuu sieltä hyvin.

Osa näistä kuvista on aika synkkiä tai jopa uhkaavia. Mutta ne pitääkin rinnastaa siihen oppituntiin, jonka saimme rotaatiokoulutuksessa. Kun meille kerrottiin Tshadin ilmastosta, sairauksista ja vaarallisista eläimistä, tarkoitus oli varoittaa pahimmista mahdollisista visioista. Emme ole törmänneet niihin. Toivottavasti niin käy tämän oppitunnin asioiden suhteen.