Kylläpä aika menee siivillä. Reppuaan ei ole ehtinyt kunnolla purkaa, niin viikko on jo vierähtänyt. Vaan kun asiaa tarkemmin miettii, niin onhan tässä kaikkea ehtinyt jo tapahtuakin. Kirjoittelen nyt takautuvasti mietteitä kotiin palaamisesta. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa tarjoilen tietysti ensimmäisen illan tunnelmat ja reaktiot.

Lähtöpäivänä, lauantaina 14. päivä, kävimme aikaisella aamupalalla N’Djamenan leirissä. Aamupalaa seurasi sotilaspoliisien pitämä repputarkastus. Yllättävän hanakasti he kyselivät kuitteja afrikkalaisista eebenpuuveistoksista tai naamioista, kun niitä miesten repuissa näkivät. Vieruskaverini selitti, että taustalla saattaa olla heidän oma kulttuurinsa. Sotilaspoliisit olivat näet nepalilaisia. Heillä on paljon kansallisaarteita, joiden maasta pois kuljettaminen on rikos. Se selittänee, miten kiinasta tai naapurimaista tuodut ”arvoesineet” pistivät heidän silmäänsä niin tarkasti. Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut jättää matkamuistoja repuistaan. Hyppäsimme busseihin ja köröttelimme lentoasemalle. Pientä kihelmöintiä oli ilmassa, mutta ehkä suurin lähdön tuntu oli ajoittunut torstaipäivään, kun jätimme taaksemme Goz Beidan.

Lentokoneessa lähtöstressi purkautui. Ensimmäiset neljä tuntia nukutti varsin makoisasti, vaikka takana oli ihan kelvolliset yöunet. Osa porukastamme valvoi toki myöhään viimeisen illan kunniaksi, ja lennolla olikin aika hiljaista ensimmäisten tuntien ajan. Isossa tilauskoneessa riitti jokaiselle vaikka oma penkkirivi, joten kelpasi köllötellä. Maltalla tehtiin pieni välilasku. Tunnin ajan koneeseen tankattiin kerosiinia ja tehtiin ruokatäydennyksiä. Koneesta ei päässyt poistumaan, mutta mielenkiinnolla maisemia katseltiin koneen ikkunasta ja oviaukosta. Pelkkä t-paita päällä ovensuussa pistäytyminen oli hyytävää. Merituuli ilmeisesti jäähdytti sen verran, että +19 asteessa paleleminen pisti miettimään, miten oikein kotona selviää. Neljä astetta pakkasta oli kuitenkin tiedossa muutaman tunnin päästä. Lentokentän laitamilla kulki myös sileä asfalttitie, jossa autot ajoivat niin kuin normaalisti ajetaan. Jo Goz Beidassa olimme miettineet, että uskaltaako sitä enää auton kyytiin mennäkään, kun kakkos- ja kolmosvaihteet olivat eniten käytettyjä paikallisilla teillä liikennöitäessä.

Lentokoneessa tarjoiltu ruoka oli valtavan hyvää. Ihan tavallista lentokonesapuskaa, mutta silti erilaista. Lentokoneen miehistö oli nähnyt meitä uima-altaalla edellisenä päivänä, joten lentoemäntäkin osasi elää tunnelmassa mukana. Kun kehuin suklaaleivoksen erinomaisuutta, hän totesi, että on varmasti kiva saada vaihteeksi jotain ihan muunlaista ruokaa. Juuri niin!

Maltan ja Pirkkalan välillä olo muuttui todella jännästi. Yhtäkkiä Afrikka oli todella kaukana. Suomeen palaaminen ei tuntunut enää mitenkään ihmeelliseltä. Päivän kestävä lentomatka oli riittävän pitkä, että kotiutuminen ehti tapahtua sen kuluessa. Asenteellisesti tunsin olevani Suomessa jo pari tuntia ennen lentokoneen laskeutumista. Fyysisesti en nopeaan kotiutumiseen kuitenkaan uskonut, joten vähän ennen laskua pistin maastopuvun alle poolopaidan ja verkkarit. Lähes kaikki pukivat pitkähihaista paitaa, mutta verkkaritempaukselleni jo vähän naureskeltiin. Olin kuitenkin päättänyt, että vilustumisten takia en itselleni flunssaa hanki, varsinkin kun parin viikon sisällä olisi tarkoitus lähteä pienelle reissulle.

Koneen pyörät tömähtivät kiitotiehen ja ikkunasta näkyi kuuraista ja osin lumista maisemaa. Ovesta ulos astuessa vastassa ei ollut Afrikan lämmin henkäys, mutta ei mikään ihmeellinen kylmyyskään. En palellut ollenkaan – eikä se johtunut pelkästään verkkareista. Kun on asunut koko ikänsä Suomessa, kotimaan oloihin tottuu tosi nopeasti. Näin pari konkaria minua yritti valistaa. Nyt taidan uskoa sen itsekin. Lentokentällä omiaan vastaanottamassa oli mukavan kokoinen joukko tuttuja ja sukulaisia. Minä kävelin jonossa muiden mukana hakemaan matolääkkeet ja SKJT-paidat. Hyvästejä ei heitelty. Kuukauden päästä nähdään taas.

Tämä on ehdottomasti liian vahva ilmaus, mutta jossain määrin kotiin palaaminen oli pettymys. En kokenut mitään ihastumisen tunnetta kotimaan ylellisyydestä. Autolla ajaminen oli ihan samanlaista kuin ennen lähtöä. Tosin pieni muutos oli tapahtunut. Rauhanturvaajathan ovat totutusti saapuneet reissuiltaan komeilla autoilla. Myös minun vanha Sunnyni murahteli urheilullisesti, kun pakoputkeen oli ilmeisesti ruostunut ylimääräinen aukko. Nopeusrajoituksiin nähden tehojakin oli riittävästi. En ajanut kuin pari kertaa savannilla, mutta eipä tuossa ympäristössä juuri nopeusrajoituksia tarvittu. Aina ajettiin sen verran kuin tien puolesta oli hyvä. Täällä tiet sallivat kovemman vauhdin kuin rajoitukset. Piti ihan keskittyä. Ja sekin oli tietysti uutta, että yöllä ohitustietä ajaessa tamperelainen autoilukulttuuri tuntui silmänräpäyksen ajan ihan asialliselta – Tshadiin verrattuna.

Kotona ennen lähtöä lukemani asiapaperit olivat juuri samassa kohdassa lattialla, mihin ne jätinkin. Paljasti jaloin lattialla käveleminen ei ollut mikään ihmeellinen elämys. Lattiat vain tuntuivat kylmiltä. Vessan rengaskin oli taas tutun kylmä. Ja nestesaippua oli lopussa, niin kuin irlantilaisten isännöimissä vessoissakin. Omat kaiuttimet kuulostivat surkeilta Kino Sagulin Goz Beidan jäljiltä. Hanasta juominen oli ihan normaalia. Vesikin maistui ei millekään. Tshadissa pullovesi maistui aluksi erilaiselta, mutta siihen tottui. Takaisin oppimista ei tarvittu. Kotikylällä oli aloitettu marketin ja kirjaston rakentaminen. Siinäpä se. Ainoa selvä ero oli suihku. Elämyksenä tosin aivan tuttu ja turvallinen, mutta muutaman ensimmäisen kerran väänsin hanan vaistomaisesti kylmälle ja täysille.

Oma maa mansikka. Mansikka on hyvä. Mansikka on tuttu ja turvallinen. Ei yllätyksiä. Jos opin Afrikassa katselemaan maailmaa uusin silmin, niin taisin jättää ne silmät N’Djamenaan tai viimeistään Maltalle. Tai sitten olen oppinut jotain niin syvästi, että en enää muista itseni edellistä versiota, ja tämä nykyinen tuntuu yhtä luonnolliselta kuin se edellinen. Pahoin kuitenkin pelkään, että blogissa useaan otteeseen mainitsemani teesi pitää tässäkin asiassa paikkansa. Neljän kuukauden rotaatio on lyhyt... Vähän normaalia lomamatkaa pidempi reissu ei Tshadin turvallisuusolosuhteissa saa mitään ihmeitä muutoksia aikaan. Ehkä odotukseni Suomeen palaamisen paratiisikokemuksesta olivat liian suuret. Kotiovesta sisään astuttua unohti jo Afrikassa olleensakin.