Goz Beidasta lähtiessä oli vähän sellainen olo, että olisi voinut suoraan jatkaa matkaa Tampereelle. Päivä pääkaupungissa oli kuitenkin niin mukava, että siitä sain ainakin itse kivasti vauhtia kotiutumiseen. Joukkomme oli jaettu muutamaan ryhmään, ja meillä oli käytettävissä pari pikkubussia. Tshadin ainoaan viiden tähden hotelliin oli sovittu kohtuuhinta uima-allasmaksusta. Takaisin leirissä täytyi olla 18.30. Näillä eväillä aamulla meitä ohjeistettiin.

Minä lähdin mukaan sellaiseen ryhmään, joka suunnisti aamusta ensimmäiseksi uima-altaalle. Vilpittömät riemunkiljahdukset olivat uskomattoman hienoa kuultavaa, kun miehet juoksivat pikkupoikien innolla vilvoittavaan veteen. Allasympäristö oli melkoinen paratiisi hiekkaisen savannin jälkeen. Uiminen oli ihmeellistä, kun oli tottunut siihen, että lammikoissa olevan veden kanssa kosketuksiin joutuminen ei ollut suotavaa. Huolitellusti leikattu nurmikko sekä istutetut palmut ja muut kasvit olivat eri maailma.

Viimeisenä päivänä päätin tehdä senkin historiallisen teon, että otin aurinkoa. Altaan vierellä oli kiva loikoa patjalla. Voidaan sanoa, että aurinko todella lämmittää, kun hiki virtaa ihan vain ollessa. Kolajuoma kourassa kuuntelin rauhanturvaajakollegoitteni vinoilua tempauksestani: "Hei, katsokaa! Pappi ottaa aurinkoa!" "Jo asennosta näkee, että et ole kotonasi tuossa hommassa." Vaan näki sen tietysti värityksestänikin. Yksi kuolemattomia kommentteja taisi olla: "Afrikassa ei ole koskaan ollut niin valkoista miestä kuin sinä." Minä olen kuitenkin elämäni ruskeimmassa kunnossa juuri nyt. En tosin tämän auringonottosession ansiosta. Ihoni palaa niin helposti, että 20 minuutin loikominen oli ilman aurinkorasvaa mahanahkan riskirajoilla. En halunnut matkamuistoksi punaista ja kivistävää vatsan seutua. Mutta tulipahan hylkeenä altaan reunalla makoilukin testattua.

Käväisin leirissä lounaalla ja lähdin hankkijan kanssa kaupoille. Tehtäväni oli etsiä pieniä muistamisia ansioituneille rauhanturvaajille. Eebenpuiset elefanttipatsaat olivat mukavia tuotteita, joten niitä tingattiin innolla. Pääsin oikein kaupanteon makuun ja innostuin juttelemaan ja tinkimään. Useat kauppiaat osasivat hieman englantia, ja yksi puhui varsin sujuvastikin. Aloin oivaltaa kaupankäynnin tyyliä, ja tykkäsin siitä kovasti. Nyrkkisäännöksi otin itselleni, että kolmasosaa pyydetystä hinnasta pidin tavoitteenani. Tosin sekin oli varmasti hyvä kate myyjille. Silloin olisi vain pitänyt hieroa kauppaa jo suhteellisen kauan. Vaikka tietää, että katetta on paljon, ei suomalaisella riitä kanttia aloittaa tinkimistä aivan erilaisesta hintaluokasta. Kuulin joitakin aikoja sitten eräästä miehestämme, joka oli tinkinyt 100 000 KAFin lähtöhinnan 20 000 KAFiin jostain puuveistoksesta. Myöhemmin samasta patsaasta joltain toiselta mieheltämme oli lähtöhintana pyydetty 16 000 KAFia. Hinta ei riipu millään tavalla siitä, minkä arvoinen patsas on, vaan paljonko ostajalla on vara maksaa ja kuinka kiinnostuneelta hän näyttää.

Kaupoilla mukana ollut hankkijamme ei ollut yhtä haltioissaan päästessään kaupantekoon kiinni. Hänelle se on päivittäistä työtä. Minulle se oli elämys. Leirin portin vieressä olevassa kojussa tuhlasin loput Tshadin valuutat. Nyt on takki ja kukkaro tyhjä. Olen valmis kotiin. Pääkaupungin vilinä oli mukava viimeisen päivän kokemus.

Lähdemme aamulla aikaisin lentokentälle. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, laskeudumme iltapäivällä Pirkkalaan. Paluumatkan tunnelmia raportoin, kun olen saanut kotiini taas nettiyhteyden avattua. Jatkan blogin kirjoittamista erittäin satunnaisesti palvelussuhteemme päättymiseen, eli joulukuun 12. päivään asti. Kirjoittelen tunnelmia Suomeen asettumisesta sen mukaan, kuin ne liittyvät tähän Tshadin reissuun. Jutut harvenevat tästedes ratkaisevasti, mutta ihan vielä kansio ei sulkeudu.