En ole väsyksiin asti toistanut samoja matkakertomuksia päivästä toiseen. Harva on niitä kysellyt ja hyvä niin. Kohta on kuukausi kulunut paluusta. Elämä on todellakin normalisoitunut. Ystäviä ja sukulaisia on ollut mukava tavata. Kaikki tuntuu jatkuvan siitä, mihin se lähtiessä jäikin. Blogin kirjoittamisen edut ovat kivasti näkyneet kohtaamisissa. Kirjoituksiani lukeneet kaverit eivät odota minulta mitään sankaritarinoita ja mukaansatempaavia kertomuksia mustasta Afrikasta. Muutamia valokuvia on toki kiva näyttää - kunhan saan ne joskus lajiteltua sellaiseen järjestykseen, että niitä viitsii esitellä. Jääkärijoukkueen väsäämistä videoista pystyy antamaan hyvin jotain kuvaa ympäristöstä, vaikka partioilta taltioidut pätkät eivät juurikaan kerro omasta työstäni. Edelleen odottelen ahaa-elämyksiä siitä, mitä reissussa olen oppinut. En tiedä. Päällimmäisenä lienevät mietelmäni suoraselkäisestä kristillisyydestä, jota sekä suomalaisten miesten kanssa tehty työ että muslimien kohtaaminen opettivat. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään ajatukset pyörivät päässä ja mukaudunko niidenkin suhteen taas entiseen.

Moni rotaatiomme miehistä käytti osan purkujaksosta matkailemalla. Muutama käytti tietoisesti hyväkseen Tshadia varten saadut rokotukset ja matkusti maihin, joissa niistä oli hyötyä. Minä ajattelin aluksi käyttää kuukauden loman mahdollisimman levollisesti kotona rentoutuen. Tshadin jakson lopussa tuli kuitenkin sellainen tuntu, että intoa olisi tarttua tilaisuuteen ja tehdä pieni talvinen reissu. Päädyinkin pistäytymään Kanadassa kaveria morjenstamassa. Siellä tosin niistä rokotuksista ei ainakaan tietääkseni ollut mitään erityistä etua.

Toronto on miljoonakaupunki. Ystäväni asuu sen keskustassa, ja ikkunasta ulos vilkaisemalla näkee ihan toisenlaista miljöötä kuin Goz Beidan muurin yli kurkistamalla. Pölyävän savannin ja risuaidoilla reunustettujen savimajakylien sijasta näkyy lähes 40-kerroksisia pilvenpiirtäjiä ja mainosvaloja. Markkinoille voi mennä sunnuntaina, mutta yhtä lailla kaikkina muina päivinä. Valtavan kokoisissa ostoskeskuksissa tarjolla on mattoja, ja varmaan eebenpuisia veistoksiakin saattaisi löytää, kun oikeasta paikasta etsisi. Mutta eipä siinä kylän torimeininki juuri mieleen tullut. En haukkonut henkeäni Goz Beidan vaatimattomuudesta kotimaahan siirtyessäni. Toronto teki vaikutuksen. Mutta en usko sen johtuneen Tshadin kokemuksista. Vertailukohtana oli se ympäristö, jossa normaalisti elää: kotikylä Kangasalla ja lyhyen ajomatkan päässä oleva Tampereen keskusta.

Leirin keittiö tarjosi varsin hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Viikon mittaisella matkallani yksi kantavia teemoja oli mahdollisimman erilaisissa paikoissa ruokaileminen. Nautin siitä täysin rinnoin - ja vatsoin. Hyvät ja terveelliset elämäntavat hävisivät sen siliän tien. Pelkästään seitsemän tunnin aikaero pyöräytti asiallisen työmiehen päivärytmin päälaelleen. Kotiuduttuani aloin valvoa helposti pikkutunneille asti. Painonpudotuksen edutkin taisivat neutraloitua. Tshadissa kadotetut kilot löytyivät suupala kerrallaan Toronton erilaisista etnobuffeteista. Upeaa elämää, mutta pitkän päälle ei kovin terveellistä. Ja kyllähän turistin päähänpistoihinkin kyllästyisi pidemmän päälle. Mutta jälleen tämä hienous ei varmaankaan ollut Tshadin opetuksista johtuvaa. Kotikylän pitseriat ja ravintolat kelpaavat minulle mainiosti, mutta järkyttäviä määriä maistuvaa ruokaa sisältävät pilkkahintaiset luksusbuffetit olivat ylellisyyttä jo normaaliin päivärutiiniin Suomessa. Ei taaskaan erityisetupisteitä Tshadin reissulle.

Eräs piirre kuitenkin mietitytti minua hetkisen. Lähdetäänpä Suomesta köyhään Tshadiin tai ylelliseltä vaikuttavaan miljoonakaupunkiin, niin kerjäläisten määrä kasvaa. Tai itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, en muista tavanneeni Tshadissa varsinaisesti kerjäläisiä. “Kado-lapset” pyysivät lahjoja kaikilta ohikulkevilta länsimaisilta ihmisiltä. He tekivät sitä enemmänkin harrastuksekseen kuin tarpeeseen. Torontossa näkyi vähän väliä kodittomia, jotka kerjäsivät kadunkulmissa. Pahimmalta tuntui se, kun ostoskeskuksen pikaruokaravintolassa viereen tuli likainen kadunihminen pyytämään kolikoita ruokaan tai metromatkaan. Tshadissa ei ollut lupa antaa. Sotilaallisen joukon ja avustusjärjestöjen välillä täytyi olla ero. Kuinka olisi Torontossa pitänyt toimia? Kodittomien keskuksissa autetaan, kunhan tulee selvin päin. Onko hyvä opettaa kerjääjät mieluummin pyörimään siellä, missä raha pursuu taskuissa ostosjuhlan keskellä, vai etsimään apua sieltä, missä pyritään ohjaamaan oikeille raiteille? Ja ennen kaikkea: milloin yksityinen ihminen on velvoitettu auttamaan, kun hän on niin taitava keksimään kaikkia syitä sille, miksi auttaminen ei ole nyt tässä tilanteessa paras mahdollinen vaihtoehto? Missä on “oikealla tavalla kerjääviä ihmisiä”, joita ei hyvällä omallatunnolla voi sivuuttaa auttamatta? Ilmeisesti aina tekee mieli keksiä verukkeita. En ala nyt pohtimaan aihetta sen enempää. Tämäntyyppisistä havainnoista voisi tehdä ihan oman mietelmäbloginsa. Kirjoitin ajatuksia siksi, että ne olivat ehkä eniten Tshadiin viittaavia muistoja.

Aikaisin huomenaamulla ajan Säkylään. Rotaatiomme kokoontuu vielä kerran yhteen purkujakson merkeissä. Innolla odotan, millaisia tunnelmia miehillä on ollut kuluneen kuukauden aikana.