TJ-kalenterin eteneminen on verrattavissa joulukalenteriin. Mitä useampi piikki kammasta katkeaa, sitä lähempänä ollaan tavoiteltua päämäärää. Juuri päinvastainen vaihe on nyt loppumassa. Afrikasta kotiutumisen jälkeisiä palkallisia vapaapäiviä on jäljellä enää yksi. Viimeinen todellinen kissanpäivä vietetään huomenna. Tällaista elämää olisi voinut jatkaa pidempäänkin. Jos ajankulun nopeutta tuli ihmeteltyä savannilla, niin nyt se vasta onkin lentänyt. En ole edes ehtinyt aloittamaan lomailua, kun se jo loppuu.

Loppu tuli todelliseksi, kun tänään kotiuduimme kaksipäiväisestä purku- ja palautetilaisuudesta. Olimme koko porukalla viimeistä kertaa koolla. Palautimme viimeiset kuitilla olleet tavarat ja keskustelimme useilla eri tavoilla kotiutumisen tunnelmista. Päällimmäiseksi jäi koko reissun ajan toisteltu totuus valtavan hyvähenkisestä ryhmästämme. Yksi kouluttaja sanoi aistineensa sen heti, kun porukkamme oli kokoontunut ensimmäiselle tämän tilaisuuden luennolle. Usean joukkomme kokeneen konkarin suusta kuultiin todistuksia, että monista käydyistä reissuista tällä keikalla mukana oli paras ryhmä. Jos joskus eksyn uudelleen rauhanturvatehtäviin, joudun ilmeisesti pettymään, jos oletan, että aina saa olla näin upean joukon kanssa tekemisissä. Raadollisesti yhdeksi syyksi epäiltiin alkoholitonta leiriä, eikä sitä tietenkään saa vähätellä, miten viina muuttaa miestä. Se ei silti ole ainoa syy. Kyllä tappeluja olisi helppo saada aikaan selvinkin päin.

Tilaisuus tarjosi mahdollisuuden kuulostella kotiutumisen tunnelmia monelta kantilta. Oli luentoja, ryhmäkeskusteluja ja henkilökohtainen haastattelu. Yleisesti ottaen tällainen tilanne on erittäin hyödyllinen. Rohkenen silti epäillä, että kovin moni ei suurten traumojen purkamiseen kokenut tällä erää tarvetta. Hyvä henki poiki sen, että kavereita ei jätetty oman onnensa nojaan Tshadissa. Myöskin kotiutumisen jälkeisiä uhkakuvia erilaisista kriiseistä oli ilmeisen vähän. Aina elämänkohtalot eivät mene niin kuin itse toivoisi, mutta sivukorvalla kuulemistani asioista hyvin harva vastoinkäyminen liittyi suoraan rauhanturvatehtävistä kotiutumisen vaikeuteen. Enemmänkin tulin tarkkailleeksi tilannetta ammatillisesti kokeneiden konkareiden kannalta. Meille ensikertaa kotiutuneille monet ohjeet ovat hyviä kiintopisteitä, joihin peilata tunnelmiaan, mutta kouluttajien housuissa minulla itselläni olisi ollut suuri vaikeus keksiä, mitä annettavaa minulla olisi ollut harvinaisen kivuttomasta missiosta palaavalle veteraanille. Uskon, että taitavan psykologisen silmän omistavalta maavoimien majurin luennolta tarttui kyllä hyvää kotiin vietävää enemmänkin elämää nähneille.

Jos kuulimme kiitoksia ja kehuja kouluttajilta, niin hyvän arvosanan sai myös järjestäjä meidän joukoiltamme. Palautetilaisuuksissa negatiivisia asioita tuodaan aina enemmän esille, mutta tällä erää ne rajoittuivat lähinnä missiomme aikaiseen huoltoon, jossa olisi ollut parantamisen varaa. Enpä ole ennen kuullut, miten värikkään, taitavan ja hilpeän mukaansatempaavan avautumispuheenvuoron jälkeen 70-päinen kaarti antaa aplodit. Vastaavasti kyllä konkarit kertoivat, että ihmisistä huolen pitäminen on kehittynyt kovasti menneistä vuosista. Aivan erinomaisen aloitteenkin kuulin, ja kävin viemässä sitä eteenpäin omalta osaltani. Rotaatiokoulutukseen olisi hienoa saada omaisten päivä. Nuorilla rauhanturvaajilla se saattaisi vastata vanhempainiltaa ja perheellisillä ihmisillä puolisoille tarkoitettua tilaisuutta. Joka tapauksessa olisi hienoa, jos ennen missioon lähtöä lähiomaiset voisivat tulla vaikka yhdeksi päiväksi kuulemaan kouluttajilta tietoja operaatiosta. Samalla omaiset tapaisivat toisia samassa tilanteessa olevia kotiin jääviä vertaisia ja saisivat kasvot niille henkilöille, joista sitten puhelimitse kuulevat mission aikana omalta rauhanturvaajaltaan. Asiaan oli nyt hyvä kiinnittää huomiota, kun harva rauhanturvaaja oli kokenut suuria kriisejä olosuhteiden puolesta. Kasvunpaikat ja huomionkohteet olivat ehkä useimmiten lähimmissä ihmissuhteissa. YK-missio koskettaa kotiväkeä vähintään yhtä paljon kuin rauhanturvaajaa itseään.

Oli kaiken kaikkiaan hienoa nähdä tuttuja kasvoja. Olen aina olettanut, että miesten maailmassa yhteyttä pidetään pääasiassa niihin ihmisiin, joiden kanssa ihan oikeasti eletään kussakin elämäntilanteessa. Siitä huolimatta on mahdollista, että ainakin lähimpänä asuvia ihmisiä tulee vielä nähtyä. Upseerikerholla vietetty ilta rohkeine karaoketulkintoineen, käytäväkeskustelut ja muut kuulumisten vaihtamiset olivat välittömiä ja luontevia. Tiedä vaikka saisin isännöidä Kino Sagulin (Kangasala) -iltaa Tampereen ympäristön taistelijoille tai kutsua leffatyylistä maskeeraamista harrastavan kaverin opettamaan nuorten leirille. Maailma on käsittämättömän pieni. Koskaan ei arvaa, missä keneenkin törmää. Ja upeinta on, että joukossamme ei ollut ketään, jonka havaitessaan kävisi hetkeksikään mielessä vaihtaa kadun toiselle puolelle.

“Miehet eivät itke eivätkä halaa - paitsi joukkueurheilussa tai kännissä. Miehillä ei ole ystäviä vaan kavereita. Siispä hyvää keskiviikkoa!” Jotakuinkin näin kuului joku vuosi sitten saamani ystävänpäiväviesti. Kun tavarat oli luovutettu ja mahdolliset puutteet kirjattu ylös, jokainen etsi paluukyytinsä ja starttasi kotiin. Ohimennen käteltiin samaan aikaan autoihinsa pakkautuvia tovereita. Kuukausi sitten alkanut tauko oli helppo käynnistää ilman suuria hyvästejä, kun tiesi, että vielä nähdään. Tauon aikana oli jo löytänyt omat ympyränsä, joten tämän päivän lopullisempi ero ei tuntunut kummemmalta. Suurin haikeus taisi tulla huomisesta - viimeinen päivä, jolloin YK-palkka juoksee.