Tänään olen viimeistä päivää virallisesti rauhanturvaaja. Sotilaspassiin merkityt 173 aamua ovat takana. Hieno ja kaikin puolin kokemisen arvoinen aika oli se. Työsopimuksen päättyessä on sopivaa myös laittaa piste blogilleni. Iloitsen lukijoista, joille mukana eläminen oli antoisaa. Kiitän lämpimästi niitä, jotka kommenteillaan saivat minut tuntemaan, että en kirjoittanut vain päiväkirjaa itselleni. Osan lukijoistani tunnen, osaa en tule koskaan tapaamaan. Kaikkea hyvää teille jokaiselle! Siunauksen toivotuksin Nettipappi siirtyy muille foorumeille.

TJ-kalenterin eteneminen on verrattavissa joulukalenteriin. Mitä useampi piikki kammasta katkeaa, sitä lähempänä ollaan tavoiteltua päämäärää. Juuri päinvastainen vaihe on nyt loppumassa. Afrikasta kotiutumisen jälkeisiä palkallisia vapaapäiviä on jäljellä enää yksi. Viimeinen todellinen kissanpäivä vietetään huomenna. Tällaista elämää olisi voinut jatkaa pidempäänkin. Jos ajankulun nopeutta tuli ihmeteltyä savannilla, niin nyt se vasta onkin lentänyt. En ole edes ehtinyt aloittamaan lomailua, kun se jo loppuu.

Loppu tuli todelliseksi, kun tänään kotiuduimme kaksipäiväisestä purku- ja palautetilaisuudesta. Olimme koko porukalla viimeistä kertaa koolla. Palautimme viimeiset kuitilla olleet tavarat ja keskustelimme useilla eri tavoilla kotiutumisen tunnelmista. Päällimmäiseksi jäi koko reissun ajan toisteltu totuus valtavan hyvähenkisestä ryhmästämme. Yksi kouluttaja sanoi aistineensa sen heti, kun porukkamme oli kokoontunut ensimmäiselle tämän tilaisuuden luennolle. Usean joukkomme kokeneen konkarin suusta kuultiin todistuksia, että monista käydyistä reissuista tällä keikalla mukana oli paras ryhmä. Jos joskus eksyn uudelleen rauhanturvatehtäviin, joudun ilmeisesti pettymään, jos oletan, että aina saa olla näin upean joukon kanssa tekemisissä. Raadollisesti yhdeksi syyksi epäiltiin alkoholitonta leiriä, eikä sitä tietenkään saa vähätellä, miten viina muuttaa miestä. Se ei silti ole ainoa syy. Kyllä tappeluja olisi helppo saada aikaan selvinkin päin.

Tilaisuus tarjosi mahdollisuuden kuulostella kotiutumisen tunnelmia monelta kantilta. Oli luentoja, ryhmäkeskusteluja ja henkilökohtainen haastattelu. Yleisesti ottaen tällainen tilanne on erittäin hyödyllinen. Rohkenen silti epäillä, että kovin moni ei suurten traumojen purkamiseen kokenut tällä erää tarvetta. Hyvä henki poiki sen, että kavereita ei jätetty oman onnensa nojaan Tshadissa. Myöskin kotiutumisen jälkeisiä uhkakuvia erilaisista kriiseistä oli ilmeisen vähän. Aina elämänkohtalot eivät mene niin kuin itse toivoisi, mutta sivukorvalla kuulemistani asioista hyvin harva vastoinkäyminen liittyi suoraan rauhanturvatehtävistä kotiutumisen vaikeuteen. Enemmänkin tulin tarkkailleeksi tilannetta ammatillisesti kokeneiden konkareiden kannalta. Meille ensikertaa kotiutuneille monet ohjeet ovat hyviä kiintopisteitä, joihin peilata tunnelmiaan, mutta kouluttajien housuissa minulla itselläni olisi ollut suuri vaikeus keksiä, mitä annettavaa minulla olisi ollut harvinaisen kivuttomasta missiosta palaavalle veteraanille. Uskon, että taitavan psykologisen silmän omistavalta maavoimien majurin luennolta tarttui kyllä hyvää kotiin vietävää enemmänkin elämää nähneille.

Jos kuulimme kiitoksia ja kehuja kouluttajilta, niin hyvän arvosanan sai myös järjestäjä meidän joukoiltamme. Palautetilaisuuksissa negatiivisia asioita tuodaan aina enemmän esille, mutta tällä erää ne rajoittuivat lähinnä missiomme aikaiseen huoltoon, jossa olisi ollut parantamisen varaa. Enpä ole ennen kuullut, miten värikkään, taitavan ja hilpeän mukaansatempaavan avautumispuheenvuoron jälkeen 70-päinen kaarti antaa aplodit. Vastaavasti kyllä konkarit kertoivat, että ihmisistä huolen pitäminen on kehittynyt kovasti menneistä vuosista. Aivan erinomaisen aloitteenkin kuulin, ja kävin viemässä sitä eteenpäin omalta osaltani. Rotaatiokoulutukseen olisi hienoa saada omaisten päivä. Nuorilla rauhanturvaajilla se saattaisi vastata vanhempainiltaa ja perheellisillä ihmisillä puolisoille tarkoitettua tilaisuutta. Joka tapauksessa olisi hienoa, jos ennen missioon lähtöä lähiomaiset voisivat tulla vaikka yhdeksi päiväksi kuulemaan kouluttajilta tietoja operaatiosta. Samalla omaiset tapaisivat toisia samassa tilanteessa olevia kotiin jääviä vertaisia ja saisivat kasvot niille henkilöille, joista sitten puhelimitse kuulevat mission aikana omalta rauhanturvaajaltaan. Asiaan oli nyt hyvä kiinnittää huomiota, kun harva rauhanturvaaja oli kokenut suuria kriisejä olosuhteiden puolesta. Kasvunpaikat ja huomionkohteet olivat ehkä useimmiten lähimmissä ihmissuhteissa. YK-missio koskettaa kotiväkeä vähintään yhtä paljon kuin rauhanturvaajaa itseään.

Oli kaiken kaikkiaan hienoa nähdä tuttuja kasvoja. Olen aina olettanut, että miesten maailmassa yhteyttä pidetään pääasiassa niihin ihmisiin, joiden kanssa ihan oikeasti eletään kussakin elämäntilanteessa. Siitä huolimatta on mahdollista, että ainakin lähimpänä asuvia ihmisiä tulee vielä nähtyä. Upseerikerholla vietetty ilta rohkeine karaoketulkintoineen, käytäväkeskustelut ja muut kuulumisten vaihtamiset olivat välittömiä ja luontevia. Tiedä vaikka saisin isännöidä Kino Sagulin (Kangasala) -iltaa Tampereen ympäristön taistelijoille tai kutsua leffatyylistä maskeeraamista harrastavan kaverin opettamaan nuorten leirille. Maailma on käsittämättömän pieni. Koskaan ei arvaa, missä keneenkin törmää. Ja upeinta on, että joukossamme ei ollut ketään, jonka havaitessaan kävisi hetkeksikään mielessä vaihtaa kadun toiselle puolelle.

“Miehet eivät itke eivätkä halaa - paitsi joukkueurheilussa tai kännissä. Miehillä ei ole ystäviä vaan kavereita. Siispä hyvää keskiviikkoa!” Jotakuinkin näin kuului joku vuosi sitten saamani ystävänpäiväviesti. Kun tavarat oli luovutettu ja mahdolliset puutteet kirjattu ylös, jokainen etsi paluukyytinsä ja starttasi kotiin. Ohimennen käteltiin samaan aikaan autoihinsa pakkautuvia tovereita. Kuukausi sitten alkanut tauko oli helppo käynnistää ilman suuria hyvästejä, kun tiesi, että vielä nähdään. Tauon aikana oli jo löytänyt omat ympyränsä, joten tämän päivän lopullisempi ero ei tuntunut kummemmalta. Suurin haikeus taisi tulla huomisesta - viimeinen päivä, jolloin YK-palkka juoksee.

En ole väsyksiin asti toistanut samoja matkakertomuksia päivästä toiseen. Harva on niitä kysellyt ja hyvä niin. Kohta on kuukausi kulunut paluusta. Elämä on todellakin normalisoitunut. Ystäviä ja sukulaisia on ollut mukava tavata. Kaikki tuntuu jatkuvan siitä, mihin se lähtiessä jäikin. Blogin kirjoittamisen edut ovat kivasti näkyneet kohtaamisissa. Kirjoituksiani lukeneet kaverit eivät odota minulta mitään sankaritarinoita ja mukaansatempaavia kertomuksia mustasta Afrikasta. Muutamia valokuvia on toki kiva näyttää - kunhan saan ne joskus lajiteltua sellaiseen järjestykseen, että niitä viitsii esitellä. Jääkärijoukkueen väsäämistä videoista pystyy antamaan hyvin jotain kuvaa ympäristöstä, vaikka partioilta taltioidut pätkät eivät juurikaan kerro omasta työstäni. Edelleen odottelen ahaa-elämyksiä siitä, mitä reissussa olen oppinut. En tiedä. Päällimmäisenä lienevät mietelmäni suoraselkäisestä kristillisyydestä, jota sekä suomalaisten miesten kanssa tehty työ että muslimien kohtaaminen opettivat. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään ajatukset pyörivät päässä ja mukaudunko niidenkin suhteen taas entiseen.

Moni rotaatiomme miehistä käytti osan purkujaksosta matkailemalla. Muutama käytti tietoisesti hyväkseen Tshadia varten saadut rokotukset ja matkusti maihin, joissa niistä oli hyötyä. Minä ajattelin aluksi käyttää kuukauden loman mahdollisimman levollisesti kotona rentoutuen. Tshadin jakson lopussa tuli kuitenkin sellainen tuntu, että intoa olisi tarttua tilaisuuteen ja tehdä pieni talvinen reissu. Päädyinkin pistäytymään Kanadassa kaveria morjenstamassa. Siellä tosin niistä rokotuksista ei ainakaan tietääkseni ollut mitään erityistä etua.

Toronto on miljoonakaupunki. Ystäväni asuu sen keskustassa, ja ikkunasta ulos vilkaisemalla näkee ihan toisenlaista miljöötä kuin Goz Beidan muurin yli kurkistamalla. Pölyävän savannin ja risuaidoilla reunustettujen savimajakylien sijasta näkyy lähes 40-kerroksisia pilvenpiirtäjiä ja mainosvaloja. Markkinoille voi mennä sunnuntaina, mutta yhtä lailla kaikkina muina päivinä. Valtavan kokoisissa ostoskeskuksissa tarjolla on mattoja, ja varmaan eebenpuisia veistoksiakin saattaisi löytää, kun oikeasta paikasta etsisi. Mutta eipä siinä kylän torimeininki juuri mieleen tullut. En haukkonut henkeäni Goz Beidan vaatimattomuudesta kotimaahan siirtyessäni. Toronto teki vaikutuksen. Mutta en usko sen johtuneen Tshadin kokemuksista. Vertailukohtana oli se ympäristö, jossa normaalisti elää: kotikylä Kangasalla ja lyhyen ajomatkan päässä oleva Tampereen keskusta.

Leirin keittiö tarjosi varsin hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Viikon mittaisella matkallani yksi kantavia teemoja oli mahdollisimman erilaisissa paikoissa ruokaileminen. Nautin siitä täysin rinnoin - ja vatsoin. Hyvät ja terveelliset elämäntavat hävisivät sen siliän tien. Pelkästään seitsemän tunnin aikaero pyöräytti asiallisen työmiehen päivärytmin päälaelleen. Kotiuduttuani aloin valvoa helposti pikkutunneille asti. Painonpudotuksen edutkin taisivat neutraloitua. Tshadissa kadotetut kilot löytyivät suupala kerrallaan Toronton erilaisista etnobuffeteista. Upeaa elämää, mutta pitkän päälle ei kovin terveellistä. Ja kyllähän turistin päähänpistoihinkin kyllästyisi pidemmän päälle. Mutta jälleen tämä hienous ei varmaankaan ollut Tshadin opetuksista johtuvaa. Kotikylän pitseriat ja ravintolat kelpaavat minulle mainiosti, mutta järkyttäviä määriä maistuvaa ruokaa sisältävät pilkkahintaiset luksusbuffetit olivat ylellisyyttä jo normaaliin päivärutiiniin Suomessa. Ei taaskaan erityisetupisteitä Tshadin reissulle.

Eräs piirre kuitenkin mietitytti minua hetkisen. Lähdetäänpä Suomesta köyhään Tshadiin tai ylelliseltä vaikuttavaan miljoonakaupunkiin, niin kerjäläisten määrä kasvaa. Tai itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, en muista tavanneeni Tshadissa varsinaisesti kerjäläisiä. “Kado-lapset” pyysivät lahjoja kaikilta ohikulkevilta länsimaisilta ihmisiltä. He tekivät sitä enemmänkin harrastuksekseen kuin tarpeeseen. Torontossa näkyi vähän väliä kodittomia, jotka kerjäsivät kadunkulmissa. Pahimmalta tuntui se, kun ostoskeskuksen pikaruokaravintolassa viereen tuli likainen kadunihminen pyytämään kolikoita ruokaan tai metromatkaan. Tshadissa ei ollut lupa antaa. Sotilaallisen joukon ja avustusjärjestöjen välillä täytyi olla ero. Kuinka olisi Torontossa pitänyt toimia? Kodittomien keskuksissa autetaan, kunhan tulee selvin päin. Onko hyvä opettaa kerjääjät mieluummin pyörimään siellä, missä raha pursuu taskuissa ostosjuhlan keskellä, vai etsimään apua sieltä, missä pyritään ohjaamaan oikeille raiteille? Ja ennen kaikkea: milloin yksityinen ihminen on velvoitettu auttamaan, kun hän on niin taitava keksimään kaikkia syitä sille, miksi auttaminen ei ole nyt tässä tilanteessa paras mahdollinen vaihtoehto? Missä on “oikealla tavalla kerjääviä ihmisiä”, joita ei hyvällä omallatunnolla voi sivuuttaa auttamatta? Ilmeisesti aina tekee mieli keksiä verukkeita. En ala nyt pohtimaan aihetta sen enempää. Tämäntyyppisistä havainnoista voisi tehdä ihan oman mietelmäbloginsa. Kirjoitin ajatuksia siksi, että ne olivat ehkä eniten Tshadiin viittaavia muistoja.

Aikaisin huomenaamulla ajan Säkylään. Rotaatiomme kokoontuu vielä kerran yhteen purkujakson merkeissä. Innolla odotan, millaisia tunnelmia miehillä on ollut kuluneen kuukauden aikana.

Aamuisin herätessäni on outo olo. Olen puhdas. Neljän kuukauden limaisuus on kadonnut. Ennen reissua oli kiva mennä aamulla suihkuun ja aloittaa päivä puhtaana. Afrikassa itseään ei saanut puhtaaksi oikein koskaan. Kun saunan ja suihkun jälkeen alkoi kuivata itseään, hiki puski pintaan samantien. Suomessa en ole kuluneen viikon aikana ollut vielä kertaakaan niin likainen, mitä siellä tunsi olevansa koko ajan. Ensimmäinen punttisalikäynti oli hassu, kun tunnin salitreenin jälkeen meni suihkuun siksi, että treenin jälkeen on tapana käydä suihkussa. En treenannut täysillä, mutta normaalisti kyllä tulee hiki. Nyt peseytyminen tuntui tarpeettomalta.

Muutama päivä kotiutumisen jälkeen törmäsin yhteen jääkäriimme Kangasalan Hesburgerissa. Juttelimme kotiutumisen kuvioista, ja huomasimme muutamia samankaltaisuuksia. Säännölliset ruokailutottumukset olivat tehneet hyvää jälkeä. Napostelemisen tarve oli kummaltakin vähentynyt kummasti. Karkkia ei tehnyt ollenkaan mieli. Goz Beidan messissä oli aina kova kilpailu, kun uusia suklaapatukoita tuli myyntiin. Täällä hyllyt notkuvat erilaisia makeisia, mutta ei niitä tee mieli. Autolla ajaessa täytyy tarkkailla nopeusrajoituksia. Suihku on erittäin nautinnollinen, kun vettä tulee riittävästi, ja lämmön saa säädettyä kohdalleen. Netti tuntuu käsittämättömän nopealta, kun sivut aukeavat poikkeuksetta sekunnissa tai parissa. Pieni viileys tuntuu lattioissa ja muutenkin, mutta suoranaista palelemista ei ole.

Luulen, että suihkun ihmeellisyyden ja ruokavalion suhteen elämä palautuu aika pian uomiinsa. Sen toivon kuitenkin oppineeni, miten hienoa on herätä aamulla pirteänä. Kotona jää kovin helposti iltaisin puuhailemaan niitä näitä, ja aamulla nukuttaa. Missiossa iltaisin ei ollut liikaa mielenkiinnon kohteita, joten hyvin ehti aikaisinkin sänkyyn. Lomalla ei toki ole kiire mihinkään, mutta olihan se Afrikassa jännää, miten klo 9 oli jo ensimmäisen kahvitauon paikka, ja aamulla oli saanut aikaiskis jo vaikka mitä. Normaalisti nuorisotyötä tehdessäni heräilen vasta siihen aikaan.

Citymarketissa pistäytyessäni huomasin kovasti etsiväni lyhyintä jonoa. Siinä vaiheessa muistui mieleen, miten olin sanonut leirin ruokajonossa, että Suomessa voisi ihan uhallaankin mennä aina pisimpään jonoon kaupassa. Sekin olisi kuitenkin vain murto-osa ruokajonon pituudesta. No siltä se tuntui Afrikassa. Suomessa kiireinen rytmi tarttuu, vaikkei olisi mihinkään kiire.

Heräsin seitsemältä. Oli kylmä. Sisällä +18 on kyllä yleensäkin vähän viileä, mutta patterit olivat jo täysillä. Pitänee soitella ja tilata lisää lämpöä. Hetkellinen uutuudenviehätys oli siinä, että sängystä vessaan oli matkaa alle 5 metriä ja sen pystyi kulkemaan nopeammin kuin pelkkien jalkineiden etsiminen ja körmyn vetoketjun avaaminen olisi Goz Beidassa kestänyt.

Vaatekaapilla törmäsin ihan uuteen ongelmaan: mitä pistäisin päälle? Kyseessä ei ollut naisten ”ei ole mitään päälle pantavaa” –ongelma. Kaapissa oli useaan käyttötarkoitukseen sopivia vaatteita. Piti ihan miettiä, mitä tässä on tänään tarkoitus tehdä. Pistetäänkö kotona oleskeluun sopivia vaatteita, vai onko tarkoitus kohta kiiruhtaa jonnekin ihmisten ilmoille? Sotilasorganisaatiossa valinta on huomattavan helppo. Jos on joku operatiivinen tehtävä, siihen on tarkasti määrätty vaatetus. Jos ollaan leirissä, voi valita shortseista tai pitkälahkeisista housuista. Ei mene aamun aloittamiseen liikaa aikaa.

Aamupalan valinnassa ei sen sijaan ollut mitään vaikeuksia. Jääkaappi oli ollut pois päältä, joten siellä ei ollut edes valoa. Aika tyhjää oli kuiva-ainekaapeissakin. Astiakaappeihin oli kuitenkin kiva tutustua. Kätevässä olkalaukussa raahattavien peltilautasten sijasta tarjolla oli nyt monenlaista astiaa, vaikka täytettä niihin ei löytynyt. Oli hiljaista. Ilmastointikone ei pauhannut. Ei kuulunut leirin ääniä, lintujen viserrystä, sirkkojen peruutussummeria tai edes patiolla askeltavien saappaiden kopinaa. Ei kuulunut mitään.

Kodin hienous alkoi avautua vasta, kun oli nukkunut yön yli. Pyyhe ja muut peseytymisvälineet olivat vessassa koko ajan. Mitään ei tarvinnut kuljettaa mukana. Samoin keittiö, vaatekaapit ja kaikki muut tavarat. Ne olivat omilla paikoillaan – lukuunottamatta karmeaa tavaraläjää eteisen lattialla. Korvakin tottui pian omiin kaiuttimiin.

Aloin selvitellä neljän kuukauden aikaista postipinoa. Nissanin pakoputken pörpötystä enteillen Ake oli laittanut sopivasti kirjeen, jossa oli otsikot: ”Toimita romuajoneuvo vain viralliseen vastaanottopisteeseen.” Tarkoitus olisi kuitenkin entisellä pärjätä. Kotiseututietämyksen päivittämistä varten odottaa työhuoneen lattialla iso pino paikallislehtiä. Onneksi olin hoksannut laittaa oveen lapun: ei mainoksia.

Pari hauskaa havaintoa tuli ensimmäisenä päivänä tehtyä. Farkut olivat selvästi löystyneet kaapissa. Viitisen kiloa kevyempänä tulin kotiin, ja osa on ilmeisesti lähtenyt vyötäröltä. Saa nähdä, kauanko itsehillintä riittää, ettei herkuttele itseään nopsasti taas vanhoihin mittoihin. Samaa kilvoittelua taitaa olla muillakin. Tämän jutun mukaan porukkamme laihtui kokonaisuudessaan yli 170 kiloa.

Kylläpä aika menee siivillä. Reppuaan ei ole ehtinyt kunnolla purkaa, niin viikko on jo vierähtänyt. Vaan kun asiaa tarkemmin miettii, niin onhan tässä kaikkea ehtinyt jo tapahtuakin. Kirjoittelen nyt takautuvasti mietteitä kotiin palaamisesta. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa tarjoilen tietysti ensimmäisen illan tunnelmat ja reaktiot.

Lähtöpäivänä, lauantaina 14. päivä, kävimme aikaisella aamupalalla N’Djamenan leirissä. Aamupalaa seurasi sotilaspoliisien pitämä repputarkastus. Yllättävän hanakasti he kyselivät kuitteja afrikkalaisista eebenpuuveistoksista tai naamioista, kun niitä miesten repuissa näkivät. Vieruskaverini selitti, että taustalla saattaa olla heidän oma kulttuurinsa. Sotilaspoliisit olivat näet nepalilaisia. Heillä on paljon kansallisaarteita, joiden maasta pois kuljettaminen on rikos. Se selittänee, miten kiinasta tai naapurimaista tuodut ”arvoesineet” pistivät heidän silmäänsä niin tarkasti. Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut jättää matkamuistoja repuistaan. Hyppäsimme busseihin ja köröttelimme lentoasemalle. Pientä kihelmöintiä oli ilmassa, mutta ehkä suurin lähdön tuntu oli ajoittunut torstaipäivään, kun jätimme taaksemme Goz Beidan.

Lentokoneessa lähtöstressi purkautui. Ensimmäiset neljä tuntia nukutti varsin makoisasti, vaikka takana oli ihan kelvolliset yöunet. Osa porukastamme valvoi toki myöhään viimeisen illan kunniaksi, ja lennolla olikin aika hiljaista ensimmäisten tuntien ajan. Isossa tilauskoneessa riitti jokaiselle vaikka oma penkkirivi, joten kelpasi köllötellä. Maltalla tehtiin pieni välilasku. Tunnin ajan koneeseen tankattiin kerosiinia ja tehtiin ruokatäydennyksiä. Koneesta ei päässyt poistumaan, mutta mielenkiinnolla maisemia katseltiin koneen ikkunasta ja oviaukosta. Pelkkä t-paita päällä ovensuussa pistäytyminen oli hyytävää. Merituuli ilmeisesti jäähdytti sen verran, että +19 asteessa paleleminen pisti miettimään, miten oikein kotona selviää. Neljä astetta pakkasta oli kuitenkin tiedossa muutaman tunnin päästä. Lentokentän laitamilla kulki myös sileä asfalttitie, jossa autot ajoivat niin kuin normaalisti ajetaan. Jo Goz Beidassa olimme miettineet, että uskaltaako sitä enää auton kyytiin mennäkään, kun kakkos- ja kolmosvaihteet olivat eniten käytettyjä paikallisilla teillä liikennöitäessä.

Lentokoneessa tarjoiltu ruoka oli valtavan hyvää. Ihan tavallista lentokonesapuskaa, mutta silti erilaista. Lentokoneen miehistö oli nähnyt meitä uima-altaalla edellisenä päivänä, joten lentoemäntäkin osasi elää tunnelmassa mukana. Kun kehuin suklaaleivoksen erinomaisuutta, hän totesi, että on varmasti kiva saada vaihteeksi jotain ihan muunlaista ruokaa. Juuri niin!

Maltan ja Pirkkalan välillä olo muuttui todella jännästi. Yhtäkkiä Afrikka oli todella kaukana. Suomeen palaaminen ei tuntunut enää mitenkään ihmeelliseltä. Päivän kestävä lentomatka oli riittävän pitkä, että kotiutuminen ehti tapahtua sen kuluessa. Asenteellisesti tunsin olevani Suomessa jo pari tuntia ennen lentokoneen laskeutumista. Fyysisesti en nopeaan kotiutumiseen kuitenkaan uskonut, joten vähän ennen laskua pistin maastopuvun alle poolopaidan ja verkkarit. Lähes kaikki pukivat pitkähihaista paitaa, mutta verkkaritempaukselleni jo vähän naureskeltiin. Olin kuitenkin päättänyt, että vilustumisten takia en itselleni flunssaa hanki, varsinkin kun parin viikon sisällä olisi tarkoitus lähteä pienelle reissulle.

Koneen pyörät tömähtivät kiitotiehen ja ikkunasta näkyi kuuraista ja osin lumista maisemaa. Ovesta ulos astuessa vastassa ei ollut Afrikan lämmin henkäys, mutta ei mikään ihmeellinen kylmyyskään. En palellut ollenkaan – eikä se johtunut pelkästään verkkareista. Kun on asunut koko ikänsä Suomessa, kotimaan oloihin tottuu tosi nopeasti. Näin pari konkaria minua yritti valistaa. Nyt taidan uskoa sen itsekin. Lentokentällä omiaan vastaanottamassa oli mukavan kokoinen joukko tuttuja ja sukulaisia. Minä kävelin jonossa muiden mukana hakemaan matolääkkeet ja SKJT-paidat. Hyvästejä ei heitelty. Kuukauden päästä nähdään taas.

Tämä on ehdottomasti liian vahva ilmaus, mutta jossain määrin kotiin palaaminen oli pettymys. En kokenut mitään ihastumisen tunnetta kotimaan ylellisyydestä. Autolla ajaminen oli ihan samanlaista kuin ennen lähtöä. Tosin pieni muutos oli tapahtunut. Rauhanturvaajathan ovat totutusti saapuneet reissuiltaan komeilla autoilla. Myös minun vanha Sunnyni murahteli urheilullisesti, kun pakoputkeen oli ilmeisesti ruostunut ylimääräinen aukko. Nopeusrajoituksiin nähden tehojakin oli riittävästi. En ajanut kuin pari kertaa savannilla, mutta eipä tuossa ympäristössä juuri nopeusrajoituksia tarvittu. Aina ajettiin sen verran kuin tien puolesta oli hyvä. Täällä tiet sallivat kovemman vauhdin kuin rajoitukset. Piti ihan keskittyä. Ja sekin oli tietysti uutta, että yöllä ohitustietä ajaessa tamperelainen autoilukulttuuri tuntui silmänräpäyksen ajan ihan asialliselta – Tshadiin verrattuna.

Kotona ennen lähtöä lukemani asiapaperit olivat juuri samassa kohdassa lattialla, mihin ne jätinkin. Paljasti jaloin lattialla käveleminen ei ollut mikään ihmeellinen elämys. Lattiat vain tuntuivat kylmiltä. Vessan rengaskin oli taas tutun kylmä. Ja nestesaippua oli lopussa, niin kuin irlantilaisten isännöimissä vessoissakin. Omat kaiuttimet kuulostivat surkeilta Kino Sagulin Goz Beidan jäljiltä. Hanasta juominen oli ihan normaalia. Vesikin maistui ei millekään. Tshadissa pullovesi maistui aluksi erilaiselta, mutta siihen tottui. Takaisin oppimista ei tarvittu. Kotikylällä oli aloitettu marketin ja kirjaston rakentaminen. Siinäpä se. Ainoa selvä ero oli suihku. Elämyksenä tosin aivan tuttu ja turvallinen, mutta muutaman ensimmäisen kerran väänsin hanan vaistomaisesti kylmälle ja täysille.

Oma maa mansikka. Mansikka on hyvä. Mansikka on tuttu ja turvallinen. Ei yllätyksiä. Jos opin Afrikassa katselemaan maailmaa uusin silmin, niin taisin jättää ne silmät N’Djamenaan tai viimeistään Maltalle. Tai sitten olen oppinut jotain niin syvästi, että en enää muista itseni edellistä versiota, ja tämä nykyinen tuntuu yhtä luonnolliselta kuin se edellinen. Pahoin kuitenkin pelkään, että blogissa useaan otteeseen mainitsemani teesi pitää tässäkin asiassa paikkansa. Neljän kuukauden rotaatio on lyhyt... Vähän normaalia lomamatkaa pidempi reissu ei Tshadin turvallisuusolosuhteissa saa mitään ihmeitä muutoksia aikaan. Ehkä odotukseni Suomeen palaamisen paratiisikokemuksesta olivat liian suuret. Kotiovesta sisään astuttua unohti jo Afrikassa olleensakin.

Goz Beidasta lähtiessä oli vähän sellainen olo, että olisi voinut suoraan jatkaa matkaa Tampereelle. Päivä pääkaupungissa oli kuitenkin niin mukava, että siitä sain ainakin itse kivasti vauhtia kotiutumiseen. Joukkomme oli jaettu muutamaan ryhmään, ja meillä oli käytettävissä pari pikkubussia. Tshadin ainoaan viiden tähden hotelliin oli sovittu kohtuuhinta uima-allasmaksusta. Takaisin leirissä täytyi olla 18.30. Näillä eväillä aamulla meitä ohjeistettiin.

Minä lähdin mukaan sellaiseen ryhmään, joka suunnisti aamusta ensimmäiseksi uima-altaalle. Vilpittömät riemunkiljahdukset olivat uskomattoman hienoa kuultavaa, kun miehet juoksivat pikkupoikien innolla vilvoittavaan veteen. Allasympäristö oli melkoinen paratiisi hiekkaisen savannin jälkeen. Uiminen oli ihmeellistä, kun oli tottunut siihen, että lammikoissa olevan veden kanssa kosketuksiin joutuminen ei ollut suotavaa. Huolitellusti leikattu nurmikko sekä istutetut palmut ja muut kasvit olivat eri maailma.

Viimeisenä päivänä päätin tehdä senkin historiallisen teon, että otin aurinkoa. Altaan vierellä oli kiva loikoa patjalla. Voidaan sanoa, että aurinko todella lämmittää, kun hiki virtaa ihan vain ollessa. Kolajuoma kourassa kuuntelin rauhanturvaajakollegoitteni vinoilua tempauksestani: "Hei, katsokaa! Pappi ottaa aurinkoa!" "Jo asennosta näkee, että et ole kotonasi tuossa hommassa." Vaan näki sen tietysti värityksestänikin. Yksi kuolemattomia kommentteja taisi olla: "Afrikassa ei ole koskaan ollut niin valkoista miestä kuin sinä." Minä olen kuitenkin elämäni ruskeimmassa kunnossa juuri nyt. En tosin tämän auringonottosession ansiosta. Ihoni palaa niin helposti, että 20 minuutin loikominen oli ilman aurinkorasvaa mahanahkan riskirajoilla. En halunnut matkamuistoksi punaista ja kivistävää vatsan seutua. Mutta tulipahan hylkeenä altaan reunalla makoilukin testattua.

Käväisin leirissä lounaalla ja lähdin hankkijan kanssa kaupoille. Tehtäväni oli etsiä pieniä muistamisia ansioituneille rauhanturvaajille. Eebenpuiset elefanttipatsaat olivat mukavia tuotteita, joten niitä tingattiin innolla. Pääsin oikein kaupanteon makuun ja innostuin juttelemaan ja tinkimään. Useat kauppiaat osasivat hieman englantia, ja yksi puhui varsin sujuvastikin. Aloin oivaltaa kaupankäynnin tyyliä, ja tykkäsin siitä kovasti. Nyrkkisäännöksi otin itselleni, että kolmasosaa pyydetystä hinnasta pidin tavoitteenani. Tosin sekin oli varmasti hyvä kate myyjille. Silloin olisi vain pitänyt hieroa kauppaa jo suhteellisen kauan. Vaikka tietää, että katetta on paljon, ei suomalaisella riitä kanttia aloittaa tinkimistä aivan erilaisesta hintaluokasta. Kuulin joitakin aikoja sitten eräästä miehestämme, joka oli tinkinyt 100 000 KAFin lähtöhinnan 20 000 KAFiin jostain puuveistoksesta. Myöhemmin samasta patsaasta joltain toiselta mieheltämme oli lähtöhintana pyydetty 16 000 KAFia. Hinta ei riipu millään tavalla siitä, minkä arvoinen patsas on, vaan paljonko ostajalla on vara maksaa ja kuinka kiinnostuneelta hän näyttää.

Kaupoilla mukana ollut hankkijamme ei ollut yhtä haltioissaan päästessään kaupantekoon kiinni. Hänelle se on päivittäistä työtä. Minulle se oli elämys. Leirin portin vieressä olevassa kojussa tuhlasin loput Tshadin valuutat. Nyt on takki ja kukkaro tyhjä. Olen valmis kotiin. Pääkaupungin vilinä oli mukava viimeisen päivän kokemus.

Lähdemme aamulla aikaisin lentokentälle. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, laskeudumme iltapäivällä Pirkkalaan. Paluumatkan tunnelmia raportoin, kun olen saanut kotiini taas nettiyhteyden avattua. Jatkan blogin kirjoittamista erittäin satunnaisesti palvelussuhteemme päättymiseen, eli joulukuun 12. päivään asti. Kirjoittelen tunnelmia Suomeen asettumisesta sen mukaan, kuin ne liittyvät tähän Tshadin reissuun. Jutut harvenevat tästedes ratkaisevasti, mutta ihan vielä kansio ei sulkeudu.

Istahdin lentokoneeseen pehmeälle ja puhtaalle penkille. Sisällä oli viileää. Kaiuttimesta kuului selvä ääni, joka kuulutti lennon tietoja. Lentokoneessa näytti siistiltä. Ja ennen kaikkea mitään osaa ei ollut teipattu kiinni, eikä mikään repsottanut. Katon valot olivat tyylikkäät. Ikkunan takana oli punertava ja pölisevä Afrikan hiekka. Huomasin vaipuneeni ajatuksiini ja nauttivani ensimmäisestä pienestä ripauksesta luksusta.

Olin juuri saapunut lentokentälle kuorma-auton lavalla kolmenkymmenen muun rauhanturvaajan kanssa. Kolme varttia aikaisemmin olin sulkenut toimiston oven ja todennut, että kaikki tarvittava on tehty. 15 sivua vinkkejä seuraajalle tuli valmiiksi. Tehtävälista tyhjeni ja sen sai siirtää tietokoneen työpöydältä roskikseen.

Tunnelmat lähtiessä olivat hetken ajan aika haikeat. En jäänyt ikävöimään ihmisiä. Hehän lähtivät mukaan. Irlantilaisen pastorin olisin halunnut hyvästellä, mutta hän oli lähtenyt edellisenä päivänä partioon, joka oli joutunut hitaiden kulkuyhteyksien vuoksi yöpymään määränpäässä, eikä Dan ollut ehtinyt tulla takaisin leiriin. Haikeus tuli siitä, että jätti taakseen tehdyn työn. Miehen maailma on monesti itsensä peilaamista siihen, mitä on saanut aikaan. Neljässä kuukaudessa ehti saada oman sormenjälkensä painettua muutamiin asioihin. Niistä jäi jäljelle muistot ja pari valokuvaa. Se oli hieman haikeaa.

Toisaalta innostus oli kaikkein suurin tunne. Vaikka olin kovasti haaveillut rauhanturvatehtävästä ja hakenut siihen, olin paluumatkan alkaessa paljon innokkaampi kuin tänne lähtiessä. Uskoisin, että se johtuu siitä, että Afrikkaan lähtiessä tilanne oli niin uusi, että ei ollut mitään ymmärrystä, mihin sitä on nenänsä työntämässä. Riittävän vieraasta asiasta on vaikea olla kovassa tärinässä. Nyt tietää, mitä odottaa. Takaisin on todella kiva tulla.

Aamu valkeni harvinaisen varhain. Klo 05.30 kotiutuva rotaatio oli kokoontuneena lippupatiolle. Laskimme lipun ja kuulimme sekä oman että irlantilaisen komentajan sanat. Työ on tehty meidän osaltamme, ja sen voi hyvillä mielin jättää seuraajalle. Pieni harmitus oli kuitenkin se, että seuraajani ei YK:n kankean organisaation vuoksi pystynyt tulemaan ensimmäisellä lennolla. Jos näin olisi käynyt, olisin viiden tunnin ajan ehtinyt kohdata häntä leirissä ja esitellä todella paljon asioita. Nyt perehdytys jäi kahteen minuuttiin lentokentällä.

Parin tunnin lennon jälkeen saavuimme N’Djamenaan. Olo on toisaalta levollinen, kun ei ole enää velvollisuuksia. Toisaalta olen innostunut ja malttamaton. Nyt ei olla missään perillä. Matka on kesken. Huomenna porukka pulahtaa uima-altaalla ja täyttää reppuja matkamuistoilla. Juhlavaa, mutta silti odotus on seuraavassa päivässä. Lauantaina koneen on tarkoitus laskeutua Pirkkalaan iltapäivällä.

Viimeinen kokonainen päivä Goz Beidassa on takana. Irkkupastori Danin kanssa suunniteltu viimeinen saunominen jäi toteutumatta, kun rotaatioillallinen kesti niin myöhään. Vaan olipa taas hieno yhteinen hetki. Lähdön tunnelma saa lähes aina aikaan yhteishengen kohoamista. Mutta jos se on jo valmiiksi hyvä, yhteisistä tilaisuuksista tulee upeita. Söimme mahat pullolleen hyvää ruokaa. Lisäksi katselimme joukoistamme tehtyjä videoita. Eri tavoin ansioituneita rauhanturvaajia palkittiin. Uuden rotaation avainhenkilöt olivat myös mukana, ja uskoakseni heillekin välittyi meidän mainio tunnelmamme. Vaan jos voi avainhenkilöistä mitään johtopäätöksiä tehdä, niin upea tulee olemaan seuraavakin porukka.

Tänään taisi olla osaltani rotaation kiireisin päivä. En ollut tiedonkulussa ihan mukana ja osa jutuista tuli yllättäen. Palautin tavarani matkatavaroita lukuun ottamatta. Matkatavarat taas oli pakattava jo tänään, kun YK on keksinyt, että sotilaspoliisien pitää tutkia kaikkien tavarat. Se tapahtui siten, että tänään pakattiin mukaan otettavat kamat ja annettiin ne iltapäivästä jo huomista lentoa varten kentälle vietäväksi. Tarkastus oli ylimalkainen ja luotti eniten tarkastettavan omaan ilmoitukseen siitä, onko veitsiä, tupakkaa tai muuta vastaavaa repuissa. No tulipa reppu pakattua hieman aikaisemmin kuin viime metreillä ennen lähtöä. Käsimatkatavaroita ei paljon enää jäänytkään kannettavaksi. Vaa’an mukaan saisin ostella N’Djamenasta matkamuistoja 10-20 kiloa. En aio niin kuitenkaan tehdä.

Päivää piristivät rotaatioillallisen valmisteluiden ja pakkausten lisäksi muun muassa lihaskuntotesti. Lihaskuntotestit ovat aina olleet Cooperia enemmän minun heiniäni. Omista armeija-ajoista pari lajia vain on muuttunut. Tasajalkapituushypyn sijalle on tullut minuutin kestävä kyykkäily. Leuanvetoja ei enää ollut, mutta jokin puristusvoimajuttu on. Se tehdään N’Djamenassa, kun siellä on mittari sitä varten. Koska tulokset suhteutetaan ikään, en osaa sanoa tarkasti, miten meni. Varmasti paremmin kuin eilinen juoksu.

Yllättävä ohjelmanumero oli myös avustusjärjestön työntekijän vierailu. Hän oli sanonut, että haluaisi leipoa piirakan ja tulla vielä tapaamaan ennen lähtöä. Parin upseerimme kanssa istuimme toimistossani ja nautimme erittäin hyvää marjapiirasta. Kovin haikeaksi tunnelma ei päässyt muotoutumaan. Pikemminkin oli hienoa huomata, että muutamalla tapaamisellakin saa kivoja kontakteja luotua. Ja uskon, että avustusjärjestön työntekijöille itselleen muiden länsimaisten tapaaminen on erittäin piristävää.

Päivän paras uutinen oli kuitenkin se, että minun lentoni on huomenna jälkimmäinen. N’Djamenaan tänään saapunut pääjoukko vaihtaa paikkaa meidän kanssamme. Lentokone tekee kaksi kierrosta, ja hyvin suurella todennäköisyydellä seuraajani tulee ensimmäisellä lennolla. Niinpä minulla saattaa olla sittenkin aikaa perehdyttää häntä kasvotusten. 13-sivuinen vinkkilistani ajaa oman asiansa, mutta ei se koskaan korvaa tule, näe ja koe –menetelmää. Muutamassa tunnissa ehtisin esitellä oikeita henkilöitä ja paikkoja. Joka tapauksessa aamupäivällä ehtii vielä vääntää kuntoon viimeisetkin keskeneräiset hommat. Kunhan vielä jaksaa herätä huomiseen lipunlaskuun, joka alkaa 5.25.

Rotaatiokoulutuksessa lähtöstressi helpottui heti, kun Cooperin testin oli juostu. Tänään juostu testi ei vaikuta suoranaisesti mihinkään, mutta lähdön tuntua se jälleen vahvisti. Itse lönköttelin elämäni huonoimman Cooperin. Olen ollut aika stressaantunut, kun seuraajani ei tullut etujoukon mukana, ja tehtävät vaihdetaan paperilla. Ainahan sitä voisi ottaa löysin rantein, mutta mitä enemmän teen juttuja valmiiksi, sitä helpompaa seuraavan on jatkaa ilman suuria notkahduksia. Ja on tässä vielä muutama projekti muutenkin vireillä. En siis viitsinyt kiskoa keuhkoja pihalle savannin hiekkapölyssä juostessa. Stressin loppuessa saan muutenkin yleensä taudin.

Yksi päivän projekteista oli kotiutumisoppitunti. Aavistuksen hymyillen penkeissä istuvat miehet kyselivät, mitä oppitunti sisältää. Useamman kerran kotiutuneen sairaanhoitajan tarinoita ja osin minunkin juttujani kuulijat kuitenkin pysähtyivät tarkkaamaan. Kerroimme asioita, jotka saattavat odotetusta kotiinpaluusta tehdä vähemmän miellyttävän. Kun niihin osaa varautua, Suomeen palaaminen ei ole kylmää kyytiä muuten kuin kelien puolesta.

Kulttuurishokki jaetaan neljään vaiheeseen: alkuihastuminen, shokkivaihe, kotiutuminen ja paluushokki. Paluushokin voisi jakaa samoihin palikoihin. Ensin tulee ihastuminen. Tshadin jälkeen ensimmäiset päivät tai jopa ensimmäiset viikot voivat mennä euforiassa: kaikki pienet yksityiskohdatkin ovat Suomessa niin tuttuja ja niin hienosti. Pikkuhiljaa tulee kuitenkin kriisi. Jotkut voivat säästyä sellaiselta kokonaan, toiset kokevat vain jotain pieniä ikäviä asioita, mutta joillekin paluu voi aiheuttaa suuriakin ongelmia. Kun mahdollisia ongelmien aiheuttajia tietää etukäteen, niihin on helpompi suhtautua.

Ensimmäinen yllättävä asia voi olla yksinäisyys. Täällä eletään melkoisessa kommuunissa. Kun menee melkein kymmenhenkiseen telttaan, sieltä löytää aina vertaistaan seuraa. Vähintäänkin viereisten telttojen ovia kolkutellessa löytyy innokkaita lentopallon pelaajia, lenkkeilijöitä tai haastajia NHL-jääkiekossa. Kotona kauan kaivattu kaveriporukka voikin tuntua kaukaiselta. Kukaan muu kuin toinen rauhanturvaaja ei ymmärrä läpikäytyä elämänvaihetta. Pahimmillaan kukaan ei edes halua kuullakaan. Valtavan monet kaverit tulevat kysymään, millaista oli. Vastaukseksi saattaa riittää: ”kivaa”. Viimeistään vartin päästä asia on puitu läpi. Kotiin tullut mies on kuitenkin täynnä ajatuksia, mutta ei oikein tiedä, kenen kanssa niitä jakaisi.

Rauhanturvaajan ja kotiväen keskustelu ei ole tasapuolista. Kaveriporukka on elänyt omaa elämäänsä. He ovat myös kokeneet Suomessa isoja ja tärkeitä asioita. Ne vain eivät ole samanlaisia kuin rauhanturvaajan kokemukset. Kaveripiiristään ensimmäisenä armeijaan lähtenyt mies kohtaa lomilla tilanteita, joissa hänen juttunsa ovat eri maailmasta. Miksei siis Tsahdin savanneilta kotiutunut sotilas. Kavereiden kesken saattaa tulla kateuden tunne. Kotona odottaneet kaverit kokevat, etteivät voi puheenaiheillaan kilpailla Afrikan sadekauden kokemuksille. Asiaa ei paranna, jos kaksikymppinen lukion ja armeijan jälkeen missiossa käynyt kaveri ostaa omilla tienesteillään auton, johon muilla ei ole varaa vuosiin. Pahimmillaan välit kavereihin voivat etääntyä, jos yhteistä jutunjuurta ei löydy riittävän nopeasti. Ei siis ihme, että rauhanturvaajille on oma auttava puhelimensa.

Missio on aina koko perheen missio. Kotona elämä on sopeutunut yhden perheenjäsenen poistuttua. Uuteen tilanteeseen on kasvettu, eikä se palaudu hetkessä ennalleen. Irlantilaisten kotiutumisoppitunnilla oli kerrottu esimerkki perheestä, jossa teini-ikäinen poika oli isän reissun aikana saanut isän paikan auton etupenkillä. Isän palattua pojalle osoitettiin mitään selittelemättä jälleen paikka takapenkillä. Pelkästään tämä oli saanut pojan oireilemaan niin, että hänelle tuli vaikeuksia koulussa.

Toisaalta perhe voi odottaa, että takaisin tulee sama ihminen, joka reissuun lähtikin. Moni nuorista jääkäreistämme on lähtenyt kotoaan armeijaan 16 kuukautta sitten. Muutamia lomia lukuun ottamatta he eivät ole juurikaan kotona eläneet. Siinä ajassa todella ehtii muuttua ja itsenäistyä. Aivan varmasti ensireaktio vanhempien luo palatessa on, että vanhemmat hengittävät niskaan. Toisaalta vanhemmat voivat säikähtää kotiutuvan nuoren miehen itsenäisyyden kaipuuta, ja luulla, että heidän huolenpitoaan halveksitaan. Asetelma vaatii vain molemminpuolista luottamusta ja työtä. On totta, että reissussa on muuttunut. On totta, että takaisin ei voi tulla, ja ilmoittaa, että nyt pilli soikin toisella tavalla.

Samoja ilmiöitä on myös seurustelusuhteissa. Yllättävän harvoin parisuhteet kuulemma purkautuvat mission aikana. Ja puolestaan yllättävän usein ne kariutuvat juuri mission jälkeen. En osaa keksiä ilmiölle mitään muuta syytä kuin sen, että välimatka saa kummankin osapuolen kuvittelemaan parisuhteen oman mielensä mukaiseksi. Jälleennäkeminen ei olekaan enää mieluista. Joko muistikuvat ja unelmat ovat alkaneet liitää kauas todellisuudesta, tai sitten omilla tahoillaan eläneet ihmiset ovat muuttuneet niin paljon, että ennen lähtöä ollut kuva ei olekaan enää ajankohtainen. Sanonta kuuluu, että välimatka vaikuttaa parisuhteeseen niin kuin tuuli tuleen. Kytevä liekki sammuu, vahva voimistuu.

Toivon, että kenelläkään kotiutuvalla ei tulisi pahoja sopeutumisvaikeuksia. Neljän kuukauden missio on onneksi lyhyt, mutta kyllähän siinäkin ajassa ehtii paljon tapahtua. Toivottavasti huoleton, stressitön ja ohjattu elämä ei houkuta ketään niin paljon, että sen vuoksi ei haluaisi kohdata siviilielämän haasteita. Kuulemma monet vangit tekevät rikoksia palatakseen takaisin turvalliseen vankilaympäristöön. Ja heille sentään järjestetään sopeutumisvalmennusta. Rauhanturvaajille ei järjestetä – vaikka ei tätä missiota voi mitenkään vankilaan ilmapiiriltään verrata. Mielestäni se on huolestuttava merkki, jos kotiin palaamisen jälkeen tulee olo: ”En pidä tästä elämästä. Haluan takaisin missioon.” Elämäntaparauhanturvaamisessa ei ole mitään hohtoa, jos se perustuu siihen, että ei ole kykyä kotiutua siviilimaailman haasteisiin ja vastuullisuuteen. Niin kuin rotaatiokoulutuksessa kenttärovasti sanoi: tärkeintä ei ole, että rauhanturvaaja voi hyvin missiossa, vaan että hän kotiutuu sieltä hyvin.

Osa näistä kuvista on aika synkkiä tai jopa uhkaavia. Mutta ne pitääkin rinnastaa siihen oppituntiin, jonka saimme rotaatiokoulutuksessa. Kun meille kerrottiin Tshadin ilmastosta, sairauksista ja vaarallisista eläimistä, tarkoitus oli varoittaa pahimmista mahdollisista visioista. Emme ole törmänneet niihin. Toivottavasti niin käy tämän oppitunnin asioiden suhteen.