Pappisviran mukanaan tuoma näennäinen levollisuus kätkee valkoisen kaavun alle aika kärsimättömän ja äkkipikaisen luonteen. Siltä välillä tuntuu. Joku aika sitten oli supertehoton päivä. Mikään ei mennyt niin kuin elokuvissa. Väänsin pitkään parin pienen homman kanssa, ja jätin päivälenkkinikin väliin. Silti lopputulos ei ollut se, mitä halusin. Vanhemmat konkarit silloin tällöin pistävät minulle jäitä hattuun ja toteavat: ”Kärsivällisyys on hyve” tai ”Anna Afrikalle aikaa”. Niinhän se on, mutta minkäs sitä luonnolleen voi. Komentaja viisaasti opasti minua saman päivän iltana ja totesi, että täällä Afrikassa ei vaan voi päättää, että huomenna teen noin ja näin. Tehdään sen mukaan, mitä voidaan. Ihan pikkuisen kuvittelen sitä jo oppineenikin. En aio täyttää reppuani matkamuistoilla, mutta toivon, että tuo asenne voisi jotenkin kulkeutua mukanani.

Pahoin pelkään, että oppi on lyhytaikainen. Viimeisin Suomesta palannut lähettiläämme kertoi miesten kysellessä sääoloista, että kylmyyteen tottui tosi nopeasti. Onhan siellä kuitenkin asuttu koko ikä. Pidempikään poissaolo ei pyyhi tyhjäksi sitä, mihin on kasvanut. Sama taitaa päteä elämäntavan ja työtyylin suhteen. Olin yhteyksissä muutamaan työkaveriini. Kuulin heidän työkiireistään ja joistakin työpaikan jutuista. Huomasin, kuinka toisaalta iloitsin omasta nykyisestä stressittömyydestä – mutta samalla myös otin jo valmiiksi stressiä joistain asioista, jotka paluun jälkeen odottavat. Olen organisaattori luonteeltani, joten aina tekee mieli korjata vialla olevia asioita, kuten edellisessä kirjoituksessa mainittua ruokalasysteemiä. Täällä osan huonosti toimivista rutiineista voi painaa villaisella, kun ei ole kyse omasta elämäntyöstä vaan neljän kuukauden projektista, joka hoidetaan muiden kansallisuuksien kanssa. Siviilissä haluaa vaikuttaa enemmän.

Kuinkahan suuria traumoja tai elämän shokkikokemuksia pitäisi tapahtua, jotta turhista huolehtiva luonne muuttuisi huolettomaksi päivä kerrallaan eläjäksi? Kuinka kauan pitäisi asua Afrikassa, että koko loppu ikänsä osaisi muistaa, miten sujuvasti ja helposti hommat loppujen lopuksi sujuvatkaan Suomessa? Mitä se haittaa, jos seisoo 20 minuuttia ruokajonossa? Mitä väliä on sillä, jos hoitaakin huomenna sen työtehtävän, jonka alunperin suunnitteli hoitavansa tänään?