Viime päivien puheenaihe on ollut irlantilaisten keittiö. Seamus kertoi, että edellisen rotaation keittiömestari on Irlannin armeijan halutuin kokki. Uuden rotaation keittiöllä on ollut pieniä alkuvaikeuksia ja rutiinien hakemista, joten ero edelliseen tuntuu aika isolta. Ruoka on edelleen erinomaisen hyvää, mutta muutamat käytännönasiat ovat hetken aikaa tökkineet.

Ruokajonot ovat kasvaneet välillä hurjiin mittoihin. 20 minuutin odotus ei ole mikään ihmeellisyys. Eilen jotkut suomalaiset olivat jonottaneet 40 minuuttia. Syitä voi olla monia. Välillä kokit joutuvat odottamaan seuraavaa ruuanhakijaa, eikä jono liiku. Tämä johtuu puolestaan siitä, että käsienpesualtaiden hanat ovat olleet rikki 3 viikkoa. Toinen ei toimi ollenkaan. Toinen on auki koko ajan. Suomalaiset ovat tarjonneet apuaan korjauksissa, mutta asia ei etene – vaikka samalla käsketään säästämään vettä. Toisaalta jonoja voi muodostua liikaa siksi, että irlantilaiset yrittävät joskus livahtaa ovivahdin huomaamatta väärällä vuorolla sisään. Tyylistä kertonee jotain, että ruokalassa tarvitaan sekä ovivahti että käsienpesuvahti. Kolmanneksi jonot johtunevat siitä, että keittiötä valvova henkilökunta ei ole itse ymmärtänyt, mikä on aikaikkunoiden idea. Jos tietylle ryhmälle on annettu 25 minuutin aikaikkuna, keittiö itse saattaa laskea seuraavan ryhmän jopa 10 minuuttia etuajassa. Fiksusti jonoja välttävä ihminen voi yrittää tulla oman aikaikkunansa loppupuolella, mutta joutuukin seisomaan vielä suurempaan jonoon. Joten on parempi tulla ajoissa ja seistä oman ryhmän kanssa jonossa.

Ruuan määristä on myös keskusteltu. Viime viikkoina monet ovat poistuneet ruokalasta nälkäisinä. Salaattia ei riitä kaikille ja ruoka-annokset ovat välillä tosi pieniä. Suosimistakin esiintyy. Eräänä päivän edelläni meni irlantilainen komendantti. Hän sai pari kauhallista ranskanperunoita. Sitten laariin tuotiin lisää niitä, jonka jälkeen minulle annettiin yksi pieni kauhallinen. Kysyin, voisinko saada enemmän. Sain kuulla, että ei riitä. Nälkähän siitä annoksesta jäi.

Rutiineitaan hakeva keittiö on kuitenkin hyväntahtoinen ja osoittanut muun muassa maastoruokailujen tukemisessa erinomaista pelisilmää. Uskon, että edellä mainitut ongelmat korjautuvat. Kirjoittelin yhdelle upseerillemme kaksi sivua selitystä epäkohdista ja yhden sivun verran parannusehdotuksia. Hänen kanssaan menimme keittiön vastaavan kapteenin juttusille. Sanoimme, että meidän mielestämme jatkoa ajatellen paras vaihtoehto olisi se, että suomalaisille annettaisiin aivan oma ruokailuvuoro. Kun menemme yhdessä joidenkin irlantilaisten kanssa, ei koskaan voi olla varma, ovatko he omalla vai väärällä vuorolla menossa. Ruokamäärien seurantaakin se helpottaisi. Tänään uutta järjestelyä kokeiltiin ensimmäisen kerran. Suomalaisten ruokavuoro on vain 10 minuuttia, mutta ainakin tänään, kun puolet porukastamme on reissussa, kokeilu oli jonojen suhteen enemmän kuin onnistunut. Toivottavasti tilanne helpottaa pysyvästi. Ne hanat kun vielä saisi kuntoon. Ja oppisi muistamaan uuden vuoronsa. 10 minuuttia on yhtäkkiä mennyt huomaamatta ohi, ja sitten syödään komboa.

Vaikka nämä asiat korjaantuisivat, eivät miesten puheet ruokalan suhteen kuitenkaan vähene. Ruokalaa valvova kapteeni on näet aika muhkeamuotoinen nainen. Tämä lienee yksi syy alkuhankaluuksiin. Kukaan mies ei ole tietenkään hennonut sanoa hänelle, että joku on vialla.