Lähden tähän hommaan niin noviisina kuin vain voi. Jokaisella rauhanturvaajalla on tietysti joskus ollut ensimmäinen keikkansa, mutta kyllä minä olen oikea hiutaleiden hiutale. En ole ollut koskaan Afrikassa, eikä puolestaan Tshadissa ole ollut aikaisemmin sotilaspappia. En ollut varusmiesaikanani pappi, enkä ole myöskään reservissä sotilaspastori. Enkä ole ollut aikaisemmin rauhanturvatehtävissä. Tuttua on siis se, että olen pappi, maltan melkein pysyä paikallani asennossa ja tunnistan arvomerkit – paitsi Suomen merivoimien merkit tai mitkään ulkomaiden sotilaiden tunnukset. Kauankohan Tshadiin etsittiin pappia, ennen kuin oli pakko ottaa se ainoa, joka suostuu niihin olosuhteisiin lähtemään? Sekin vain siksi, ettei kaveri tajua, minne on menossa.

Puolustusvoimilla on kyllä kova luotto nuorisotyönohjaaja-bussikuski-nuorisopastori –yhdistelmää kohtaan. Viikon mittainen koulutus oli tarkoitettu yleiseksi perustaistelijan koulutukseksi, jonka pohjalta pitäisi osata yleiset turvallisen elämäntavan käytännöt. Erityistehtävien ammattitaito oletetaan jokaisella itsellään olevan. Eikä se mikään paha oletus ole. Ymmärrykseni mukaan työni tulee olemaan sen verran itsenäistä ja organisointitaitoa vaativaa, että jos en onnistu itse hommaamaan itselleni evästystä siltä osin kuin tarvitsen, niin eipä minun kannattaisi reissuun lähteäkään.

Säkylän tiiviissä koulutuksessa oli joitain taukoja, jotka käytin hyväkseni varaillen audiensseja tarvittavien ihmisten kanssa. Varuskunnassa majaansa pitävien kenttärovastin ja sotilaspastorin kanssa tapasimme jo ensimmäisenä päivänä. Heti sain vastauksia moniin kysymyksiin. Erityisesti mukaan otettavan materiaalin suhteen kivi putosi sydämeltä. Sotilaspastori pakkaa minulle koneeseen läjän tavaraa, joilla papin työn pioneerivaihe saadaan Tshadissa käynnistettyä. Mukana on myös himoitsemani kitara, jota olen tiedustellut varmaan jokaiselta vastaantulijalta. Kirkkourkuja kun en osaa soittaa, ja kenttäjumalanpalvelus taitaa hoitua vähän pienemmälläkin arsenaalilla.

Koulutusjakson päätteeksi matkustin Helsinkiin. Tapasin pääesikunnassa kenttäpiispan ja kolme kenttärovastia. Osalla heistä oli useita rauhanturvaajapapin keikkoja takanaan, ja kokemuksesta oli hienoa ammentaa. Sain heiltä paljon arvokasta tietoa ja rohkaisua tulevaan tehtävään. Materiaalia on enemmän kuin ehdin ennen reissua kahlata läpi. Silti koko reissun tärkein anti oli yllättävän yksinkertainen, ja sen suostuu uskomaan vasta kun sen kuulee riittävän kokeneilta ihmisiltä. Koska olen pappi, minulla on jo ehdottomasti tärkein ammattitaito mukanani. Sitä vain sovelletaan uudessa ympäristössä. Tehtäviini tulee kuulumaan jotain nuorisopastorin työstä ratkaisevasti poikkeavia elementtejä, mutta perustyö on ihan tavallista papin työtä. Minä olen Tshadissa sen seurakunnan paimen niin kuin olen sitä täällä omassa seurakunnassa omille seurakuntalaisille. Päällimmäisiksi Helsingin eväiksi voisikin siis tiivistää kaksi asiaa: a) Sotilaspappi on sotilaita varten b) Kasarmitorin parkkihallissa ei ole temppu eikä mikään kuluttaa 40 € pysäköintimaksuihin.

Ensimmäisen pääesikunnassa tapahtuneen vierailuni kunniaksi ostin Helsingistä matkamuistoksi kameran. Kiva olisi räiskiä muutamia kuvia Tshadista, mutta saa nähdä, miten laitteet kestävät. Veli onnistui sulattamaan oman kameransa jo Miamissa, missä lämmöt eivät sentään nouse niin korkeiksi kuin Saharan eteläpuolella. Pitänee varmaan säilyttää elektroniikkaa samassa jääkaapissa kuin ehtoollisviinejä. Tosin jos tieto siitä leviää täysin 0-toleranssin alkoholittomassa leirissä, saattaa suosioni kasvaa ylettömästi, ja aikaa myöten sotilaspastorin tehtäviin kuuluu myös valokuvauskerhon pitäminen.