Kellojensiirto takaisin normiaikaan kavensi Suomen ja Tshadin aikaeron yhteen tuntiin. Päivän pituus heittelee täällä niin vähän, että erillistä kesäaikaa ei tarvita. Nyt olisi nuorisopastorillekin hyvä sauma opetella elämään oikeiden ihmisten aikataululla. Täällä en ole tainnut nukkua kertaakaan pidempään kuin seitsemään – paitsi sellaisina aamuina, kun olen ollut yövartijoita viihdyttämässä. Mutta se onkin sitten eri juttu. Jopa sunnuntaisin on tarvinnut herätä viimeistään seitsemän maissa, vaikka muu seurakunta nukkuukin pidempään, kun ei ole aamubriefejä tai muita velvollisuuksia. Ammatinvalintakysymys.

Viime yönä käytin jälleen jehovantodistajien metodia, ja pistäydyin vartiotornikierroksella pitkästä aikaa. Uudistuneet leirivartiojärjestelyt ovat tehneet yökeikasta leppoisamman. 13 tunnin sijasta yöllä tarvitsee valvoa vain 8 tuntia. Vaan kylläpä se silti väsyttää. Jopa minua, vaikka pistin kellon soimaan vasta 03.00. Mutta toimiihan se taktiikka silläkin tavalla. Vartiomiehet pysyvät virkeinä, kun yrittävät jutellen pitää uneen vaipuvaa pastoria hereillä. Tämän päivän olen sitten ollutkin aika vetämätön. Ilmeisesti säännölliseen elämään totuttelu on vienyt suorituskyvyn valvomisesta. Alan ymmärtää, miten työkaverit ovat ihmetelleet, kuinka pystyn valvomaan ja nukkumaan niin outoihin aikoihin ja epäsäännöllisesti. Nyt pienetkin poikkeukset aiheuttavat ongelmia.

Osittain väsymyksen tunne voi johtua rotaation rakenteesta ja mission vaiheesta. Neljän kuukauden vapaapäivätön putki aiheuttaa kumuloituvaa väsymystä, vaikka välillä tekisi löysempiä päiviä. Ja tällaisessa leirissä ei pääse rutiineja karkuun, vaikka lähtisi sunnuntaipäiväksi Goz Beidan torille. Hommassa ollaan silti tiukasti kiinni. Toisaalta 20 aamua on niin vähän, että siinä antaa väsymykselle vallan niin kuin vessahädälle kotiovella pitkän matkan jälkeen. Eipä silti, erittäin hyvä on ollut motivaatio koko porukalla. Ihan ihmettelen sitä. Pöytäkeskustelut liikkuvat kotimaahan paluussa, mutta töitä tehdään suomalaisella ylpeydellä loppuun asti.