Hevosenleikki on hyvä sana. Kun isot otukset telmivät tai kisailevat, on pikkuisten kaiken varalta mentävä syrjään. Jotain samaa, vaikkakin huomattavasti eri merkityksessä, on rauhanturvaajien ajanvietteessä. Varsinkin tänään. Fierce Fighter –kilpailu oli tämän rotaation toinen tai kolmas voimailukisa. Luultavasti ihan ensimmäisinä viikkoina oli jonkinsorttinen kisa, joka minulta meni ohi – katsojana siis. Puolivälissä miteltiin Iron Warrior –kilpailussa. Ja tänään jälleen ihmeteltiin, miten rauta on kevyttä, kun oikeat miehet pistetään asialle.

Edellisen voimainkoitoksen tavoin tämäkin kilpailu oli suomalaisten järjestämä. Organisointi, palkinnot ja toimitsijat tulivat meidän kontingentiltamme. Ilmeisen suulaana kaverina tunnettu pastori parka pistettiin mikrofonin varteen. Puhetulvani pienenee tosin merkittävästi, kun on kommunikoitava kielellä, jota myös saarivaltion yleisö ymmärtää. Kun laski vähän sanailunsa vaatimustasoa, niin kyllä siitä kunnialla tai ainakin siedettävällä suorituksella selvittiin. Ja varmaan ihan hyvä, että ei päässyt äidinkieltään käyttämään. Olisin muuten puhunut lakkaamatta ja vitsaillut niin, että kilpailijat eivät olisi päässeet keskittymään suorituksiinsa.

Kilpailussa oli neljä lajia. Leuanveto, dippi 10 kg lisäpainoilla, maastaveto ja Afrikka-kiven kantaminen. Leuanveto oli juuri sitä, mitä se yleensä tarkoittaakin. Dippi on normaali punttisalien dippiliike, mutta vyöllä roikkuu 10 kilon painokiekko. Maastaveto oli myös tuttu voimannostajien liike. Afrikka-kiven kantaminen on puolestaan vahvamieskilpailuihin kuuluvia lajeja. Afrikan mantereen muotoista ja noin 150 kilon painoista kiveä kannetaan niin pitkälle kuin jaksetaan. Meillähän on se etu, että kaikki Tshadin kivet ovat afrikkalaisia kiviä, joten muodolla ei ole niin väliä. Kätevyyden vuoksi toimitsijat olivat valinneet kannettavaksi kuivuneen sementtisäkin, joka painoi noin 65 kg.

Kilpailu ei saanut hurjaa osanottajien suosiota. Suomalaisia oli mukana kaksi – kuten edellisessä kilpailussakin. Irlantilaisia oli nyt kolme, vaikka edellisellä kertaa heitä innostui mukaan toista kymmentä. Kuuden viikon ilmastoon totuttautuminen oli ilmeisesti joidenkin mielestä vielä liian lyhyt. Viidellä miehellä kilpailu kuitenkin sujui reippaasti. Yleisön määrä oli hyvä joka tapauksessa. Mitään heittopusseja ei kisaan ollut lähtenyt mukaan. Leuanvetojen määrät liikkuivat 20-30 toiston välimaastossa. Dippejä suoritettiin 20 toistosta jopa yli 40 toistoon. Maastavedoissa kevyimmilläänkin rautaa nostettiin 180 kiloa, parhaan suorituksen ollessa jopa 240 kg. Sementtisäkki kulki sylissä pisimmillään yli 250 metriä. Vähistä kilpailijoista johtuen lyhyet palautumisajat tekivät kisasta vielä numeroitakin kovemman tuntuisen.

Suomalaiset saavat olla kovin ylpeitä voimailijoistaan. Kummassakin kisassa osallistunut kaksikko teki hyvää jälkeä. Ja ykkösnyrkkimme on toki melkoinen valtti, kun hän on voimannoston puoliammattilainen. Jopa MM-luokan tuloksiin yltäneen kaverin kisamenestyksestä kuullessaan seuraaville sijoille jääneet irlantilaiset totesivat, että eihän tässä tainnut sitten mitään kilpailua ollakaan. Hyvä, että asia tuli puheeksi vasta jälkikäteen. Olisi muuten kisamotivaatio kärsinyt pahasti. Suomen kontingentin lahjoittamat karhunpääkahvaiset Marttiinin puukot kyllä vetivät matalammille palkintopalleille kiivenneiden miesten suut hymyyn.


Juontajan ominaisuudessa unohdin tyystin vyölläni roikkuvan kameran käyttämisen. Viimeistä lajia viedään. Alanurkassa pilkottava säkkipino ja lipputangot muodostivat lenkin, jota kierrettiin 65 kg murikka sylissä. Tässä kyseisen lajin voittaja, joka kiersi neljä kierrosta ja pisti säkin siististi takaisin pinoon.