Eilen koin hetkellisesti oireita koti-ikävästä. Tunne tuli yllättävässä tilanteessa. Istuin N’Djamenan leirissä transit-teltan körmyssä joustinpatjalla ja nautin siitä, miten saan nukkua yöni erittäin mukavissa olosuhteissa. Oikea sänky muistutti kotimaan helpoista oloista. Hetkisen aikaa muistelin niitä kaiholla, mutta samalla iloisena.

Tshadiin saapuminen oli mielenkiintoista. Kaikki oli uutta. Siksi olosuhteita ei suoranaisesti maistellut tunne-elämän näkökulmasta vaan ihan vain havaintoina. Maailman mittakaavassa tämä maa on erittäin köyhä. Yhteiskunnan rakenteet ovat alkeelliset tai lähes olemattomat. Edes pääkaupungissa ei ollut mitään loistoa. Pari länsimaisen näköistä rakennusta mahtui valkoiseksi tai keltaiseksi kalkittujen talojen joukkoon. Pääkatua reunustavat kaupat olivat ulkoa päin ankeamman näköisiä kuin mitkään suomalaiset rakennukset.

Goz Beïdaan siirtyminen ei sekään aiheuttanut mitään sen suurempia tunteita. Leiri oli leiri. Rotaatiokoulutuksessa näytetyt kuvat ja todellisuus tuntui täsmäävän. Kaikki oli edelleen uutta ja innostavaa. Lisäksi kuvatut ankeudet eivät olleetkaan niin ankeita, mihin oli varautunut. Kotiutuminen tapahtui erittäin helposti.

Tätä taustaa vasten oli hauska huomata, kuinka kotimaan hyvät puolet muistuivat parhaiten mieleen siinä vaiheessa, kun sai hetkisen maistaa vapautta. N’Djamenaan saapuminen reilun puolentoista kuukauden leirielämän jälkeen tuntui paluulta sivistykseen. Asfalttitiet, lentokoneet, kiinteät rakennukset ja useat kaupat – alkeellisetkin – olivat nyt ihailun kohde. Hurjalta tuntui istua ruokapöytään ilman, että tarvitsi jonottaa ja kuljettaa omia ruokailuvälineitä. Majoituksen runkopatja oli myös jotain, mitä tuli ihan ääneen ylistettyä. Altaaseen pulahtaminen oli toki sekin melkoinen etuoikeus, mutta yksi asia oli kuitenkin ylitse muiden: Vapaus hallita elämäänsä. N’Djamenan leirin asukkailla on mahdollisuus ottaa auto alleen ja ajaa kaupunkiin syömään ravintolassa, uimaan hotellilla tai katselemaan paikkoja. Kunhan on vain henkilökortti mukana, saa mennä vaikka siviilivaatteissa. Goz Beidassa leiristä poistutaan vain ilmoitusten jälkeen ja mukana on aina ase ja suojaliivi, vaikka mitään uhkaa ei olekaan. Eikä täällä ole sunnuntain toripäivää lukuun ottamatta juuri mitään nähtävääkään.

Silti Goz Beidassa on kaikki oikein hyvin. Kotiuduin tänään paluulennon jälkeen noin viidessä minuutissa. Kaivoin peltilautasen mukaani ja kiiruhdin vielä hetken tarjolla olevalle lounaalle. Yhtä lajia patonkia oli tarjolla ja kasviskeittoa. Ei ihan N’Djamenan leirin tarjonta, jossa sai monien eri ruokalajien lisäksi itse valita jopa virvoitusjuomien laadun ja määrän. Toisaalta meillä on paljon enemmän suomalaisia tässä leirissä, ja vapaa-ajan viettämiseen on leirin sisällä moninkertainen määrä mahdollisuuksia. Pääkaupungin reissu kuitenkin palautti mieleen eron Suomen ja Goz Beïdan välillä.

Viihdyn täällä. Minulla on mielekäs työ ja sopivasti tekemistä. Tässä vaiheessa en vain keksi, miksen ihan yhtä mielelläni palaisi jälleen Suomeen. Ero kahden niin erilaisen elämänmuodon välillä oli vain kiva huomata jo kesken reissun.


Pätkä pääkatua. Vaikutelma riippuu puhtaasti siitä, näkeekö tämän Suomen vai Goz Beïdan jälkeen.


Luksusta. Ei voi kiistää.