Matka Helsingistä kahden pääkaupungin kautta alkoi olla loppusuoralla, kun kolmas reissupäivä valkeni. Keittiö ei ollut ehtinyt vielä avautua ja aamupala jäi syömättä, kun menimme kuudeksi lentokentälle. Tosin edellisenä iltana olin kiskonut hampurilaista ja muuta hyvää herkkua ruokalassa niin, että ei kyllä ollut yhtään nälkäkään. Kentällä sitten huomasimme, että tuntia myöhemminkin olisi riittänyt, kun edellisenä iltana saatu tieto lähtöajasta oli muuttunut. Ehtipä siinä sitten katsella ja ihmetellä paikallisia ihmisiä, jotka lentokentän läheisyydessä pyörivät.


Pääkaupungin lentoaseman julkisivu

Vaikka olen ajanut bussia ja liikkunut varikkoalueella ja saanut vaikka minkälaisia kuljetuksia paikasta toiseen, niin lentokentällä onnistuin kokemaan elämäni lyhimmän bussimatkan. Lähtöselvityksen jälkeen hyppäsimme bussiin, jonka tarkoitus oli viedä matkustajat pieneen lentokoneeseen. Näimme platta-alueella vain muutaman koneen, joista jokainen oli ihan hyvin kävelymatkan päässä. Ajatus bussikyydistä huvitti siinä tilanteessa, mutta melkoinen naurunremakka pääsi joukolta matkan päätteeksi. Bussi teki nimittäin pelkän U-käännöksen. Matka oli yhtä pitkä, mitä menisi siihen, että bussi kääntyy leveän tien toisesta laidasta toiseen laitaan. Menettely oli toki kätevä tapa tuoda porukka hallitusti yhtä aikaa koneen ovelle, mutta hilpeää se silti oli.

Lento potkurikoneella N’Djamenasta 900 kilometrin päähän Goz Beïdaan kesti puolitoista tuntia. (Sivupalkissa olevasta karttalinkistä löydätte kummatkin kaupungit. Goz Beïda on aivan pääkaupungin korkeudella itärajan tuntumassa.) Ilmasta käsin maasto näytti muuttuvan koko ajan vehreämmäksi, vaikkei mistään ruohomerestä todellakaan voinut puhua. Hiekkaahan se maaperä oli, mutta puita oli enemmän.


Goz Beïdan lentokenttä. Kummasti vain suihkukoneetkin laskeutuvat kovalle hiekalle.

Jännitin leiriin saapumista hieman. Tämä olisi nyt se koti, jossa asutaan seuraavat neljä ja puoli kuukautta. Aikaisemmat kokemukset olivat hienoja ja uusia, mutta tämän leirin olosuhteilla on eniten merkitystä. Kirjoittelen leirielämästä myöhemmin lisää, mutta tässä vaiheessa lyhyesti: tuli paljon positiivisia yllätyksiä. Oli kiva tutustua leiriin ja todeta, että kyllä täällä varmaan viihtyy. Suurempia kuvakokonaisuuksia leiristä en voi itse nettiin laittaa, mutta tässä linkissä on kuva leiristä puolustusvoimien virallisilta sivuilta.

Ensimmäisenä vastassa oli majoittautuminen. Systeemi on erittäin hyvä. Ison teltan sisällä on vierivieressä telttakankaasta tehtyjä kuutioita, ”körmyjä”. Jokaisella rauhanturvaajalla on ikään kuin oma 2 x 2 metriä oleva rivitaloyksiö. Körmyn nurkassa odotti puulaatikko, joka pystyyn nostettuna toimii kätevästi myös vaatekaappina. Laatikko oli täynnä mitä erilaisimpia tarvikkeita. Niiden järjestely teltassa oli kohtalaisen kuumaa puuhaa. Hiki valui aivan samalla tavalla kuin saunassa. Mielessään ehti monesti miettiä, voiko tähän koskaan tottua. Telttamme oli tosin tilapäisratkaisu siihen asti, kunnes vanhempi saapumiserä kotiutuu, eikä ilmastointi ollut vielä aivan kunnossa. Kunnossa ollessakaan sitä ei kyllä voida pitää polttoaineen säästämisen vuoksi päällä jatkuvasti. Kun ilmastointi on sammutettu, ulkona auringonpaahteessa hikoilee vähemmän kuin teltassa, jossa ilma ei liiku.


Väliaikaiskörmyni lähtötilanteessaan

Rotaatiokoulutuksen puheet pelkistä täytetyistä patongeista kävivät mielessä, kun seuraavaksi menin ruokalaan ja söin hyvällä halulla lampaan kyljyksiä. Päivällinen oli, jos mahdollista, vielä herkullisempi. Tapasin ruokalassa myös irlantilaisten pastorin. Hän vaikutti erittäin mukavalta mieheltä. Hän esitteli päivän aikana toimintaansa ja tutustuin hänen kivaan telttakirkkoonsakin. Huomasin myös, että olimme pian suunnittelemassa yhteistä seinäjulistetta kirkollisesta työstä. Vaikka sijaiseni tuurasi minua Kangasalan seurakunnan nuorisotyön käsiohjelmassa, niin suunniteltavien ohjelmien määrä näyttää olevan vuositasolla vakio. Nyt kuitenkin puhutaan huomattavasti pienemmästä mittakaavasta.

Ensimmäinen päivä jätti sivustakatsojan olon. Etujoukkomme avainhenkilöt pääsivät jokainen jonkun edeltäjänsä hoteisiin perehdytettäväksi. Minulla ei sellaista ollut, joten seikkailin yksikseni. Toisaalta samalla oli hieno pioneerin tunnelma, kun saa olla luomassa uutta järjestelmää. Outous ei varmasti liittynyt pelkkään kirkolliseen työhön, joten leiriin kotiutumisen myötä jälkimmäinen tuntemus on uskoakseni päällimmäisenä mielessä.

Tämä saattoi olla viimeinen aikajärjestykseen perustuva kirjoitukseni. Yritän tästä eteenpäin kirjoitella erilaisista teemoista tai yksittäisistä tapahtumista sitä mukaa, kun kirjoitettavaa mieleen tulee. Varastossa onkin jo iso liuta erilaisia mietteitä. Alku on vain aina jakso, jota on mukava muistella kronologisesti.