Jääkärijoukkueemme kävi tänään valloittamassa erään pienen vuoren. Donkey Hill on mäki, jolta näkee aika hyvin läheiseen Goz Beïdan kylään. Sitä käytetään joskus eräänlaisena vartiotornina aluetta tarkkailtaessa. Lämpö kipusi auringossa yli 40 asteen. Noin 10 kilometrin reissu puristi mehut kirjaimellisesti pihalle. Miesten saavuttua pastori tulee siihen hyvissä voimissa kädet taskuissa kyselemään, miten meni. Samalla pumppuremontin vuoksi juomapullosuihkuista vettä päälleen kaatavat taistelijat tankkaavat vettä hikoilua paikkaamaan. Kovin monta kuivaa paikkaa ei jääkärijoukkueen miehillä vaatteissaan ollut, mutta mieliala oli iloinen. Joku äijistä vaihtoi vain vähän kuivempaa päälle ja jatkoi punttisalille.

Sotilaspastorin työ on vastannut todella pitkälti kuvitelmiani. Täällä ollaan miesten kanssa ja miehiä varten. Suomalainen tapa tehdä työtä on helposti sellainen, että työksi lasketaan vain se, mikä on epämiellyttävää tai missä saa jotain näkyvää aikaan. Siksi joudun muistuttelemaan itselleni, että aina työtä ei ole se, että tulen vääntämään jotain uutta asiakirjaa toimistolle. Olisi ollut kiva käydä tuollakin vaelluksella, mutta ei uskaltanut. Yritän nyt päästä tästä flunssan jämästä eroon. Toivottasti vastaavia tilanteita vielä tarjoutuu. Onhan täällä pakko saada paperihommiakin tehtyä, mutta silti juttu on se, että näen joukkojani ja olen mukana.

Niin kuin joskus aiemmin kirjoitin, rauhanturvaajien on tärkeää tietää, että paikalla on ihminen, jonka kanssa voi jutella ihan mitä vain. Telttakaverit eivät välttämättä innostu juuri siitä aiheesta, joka itseä kiinnostaa, mutta papin kanssa jokainen puheenaihe on hyvä ja oikea. Tehtäväni on myydä itseni oivallisena keskustelukumppanina. Jos jossain vaiheessa joku haluaa vaihtaa ajatuksia syvällisesti, pappi on tullut tutuksi helpommista aiheista ennen sitä. Pari yötä sitten kuljeskelin klo 01-05 välisenä aikana jututtamassa yksinäisiä vartiomiehiä, ja sainkin kiitosta siitä, että olen hengessä mukana.

Pastori rinnastetaan armeijassa upseereihin, joten yksi tehtävän haasteista on yrittää murtaa jäätä, jota hierarkian vuoksi meinaa väkisin muodostua. Vaikka tavoite on olla rinnallakulkija, pastori ei käytännössä ole koskaan sama kuin vertainen palvelustoveri. Jaksan vain yhä uudelleen ja uudelleen huvittua siitä, kuinka ihmiset pyytävät minulta anteeksi, kun ovat kiroilleet minun kuullen. Ihan kuin minun korviini koskisi. No ehkä se kertoo siitä, että minua kuitenkin pidetään oikeasti pappina. Mutta olin kyllä todella iloinen, kun huomasin yöllisellä kierroksellani, että minulle jutellaan joistakin asioista rennosti niin kuin kavereille. Herran pelkoa ei ollut liikaa.

Suomalaisilla on papeista niin valtava määrä ennakkoluuloja, ettei ole ollut vaikaa tulla noteeratuksi ”erilaisena pappina”. Tämän totesi eräs taistelija ihan suoraan minulle, kun hän oli ensin kuullut hurjat legendat villin lännen pistoolisankarista, ja huomasi saman tyypin sitten pokeriturnauksen ilmoittautumisjonossa. Turnausvoittoja ei ole tullut. Ja huominen karsintakilpailu lauantain ampumakilpailuun saattaa pahasti liata hienosti huhuilla kiillotetun ulkokuoreni. Nautitaan siis tästä hetkestä.

Luokittelu on aina kätevä tapa järjestellä asioita päässään. Pappien suhteenkin sitä tapahtuu. On rokkipappia, poppipappia, julkkispappia ja monta muuta. Minulle alkaa tulla jonkinlainen leffapapin leima. Iloitsin siitä, kun joku rauhanturvaajista antoi positiivista palautetta leffajärjestelyistämme. On kuulemma sellainen oikean cineman tuntu, kun homma pidetään järjestyksessä. Jotain ainakin Kino Sagulin Kangasalan asiakkaat ovat tarkkuudestani saaneet maistaa. Lisäksi järjestelmä palvelee myös hartauselämää. Eilen leffalistassa ollut ”Chaplain Strikes Back” näytös sai keskiviikon leffan paikalla pidettävään hartauteen tuplamäärän kävijöitä. Oli jo kaksi paikalla.

Katolisilla irlantilaisilla pastori erottuu porukasta vielä selvemmin kuin suomalaisilla. Siitäkin minä saan osani. Eräs kokeista on ottanut tavakseen huudahtaa ”halleluia brother” samalla kun ojentaa linjastolla ruokalautasen minulle. Tosin ihan yhtä suurta sitruunajuustokakun palaa en saanut kuin Seamus.

Pari papin työhön liittyvää kysymystäkin voisin tässä samalla käsitellä. Ensinnäkin minulta on tiedusteltu muiden maiden jumalanpalveluselämästä ja käytännön ekumeniasta. Ja se on kyllä niin hyvällä mallilla kuin vain voi olla. Arkistosta löytyy kirjoitus pappi on julkkis, jossa näkyy kummankin leirissä olevan kirkkokunnan toiminta. Katolisilla on siis sunnuntaina messu ja jokaisena iltana joko messu tai rukoushetki. Varsinaisesti yhteistyötä emme tee tilaisuuksien suhteen, mutta sillä ei ole mitään tekemistä opillisten kysymysten kanssa. Seamuksen kanssa jutellaan päivittäin ja vietetään aikaa yhdessä. Hartauselämä on vain luonnollista elää omalla äidinkielellä, kun se on kuitenkin oman sydämen kieli. Seuraava ekumeeninen vetomme taitaa olla ensi viikolla yhden asekuljetuksen saattaminen, kun ollaan menossa muutenkin käymään Abechessa ja N’Djamenassa. Muilla mailla ei täällä tietääkseni ole jumalanpalveluksia. Ovat niin pieniä ryhmiä.

Kysymys miesten koti-ikävästä paljastaa, että en tiedä tarkasti joukkojen tilaa tässä suhteessa. Suhteutan ajatukset liian helposti omaan ajatusmaailmaani. Neljä kuukautta on aika, joka menee tosi nopeasti, joten ikävää ei samalla tavalla ehkä koe. Ystävät ja sukulaiset ovat kotosalla odottamassa, ja ruisleipää ja maitoa voi sitten marraskuusta alkaen nauttia niin paljon kuin huvittaa. Lisäksi yleiseen ikävän määrään voi vaikuttaa paljon se, että suurin osa jääkärijoukkueen ihmisistä ei ole minkäänlaisessa parisuhteessa. On helpompi lähteä seikkailemaan hetkeksi. Parisuhteessa olevista ihmisistä suuri osa on puolestaan konkareita, joten he ovat ilmeisesti tulleet sinuiksi koti-ikävän kanssa jo edellisillä keikoilla, kun ovat kerran toistamiseen mukaan lähteneet. Tosin yhden ääripään tilanteen kuulin lounaalla. Toinen irlantilaisten lääkäreistä oli tullut tänään isäksi. Se voi olla tilanne, jossa koti-ikävä valtaa aika pahasti.