torstai, 18. tammikuu 2018

Uudet kuvat, vanhentuneet linkit

Useiden vuosien ajan tämä blogi oli kuvaton, koska palvelimella sattunut tekninen vika hävitti valokuvat bittiavaruuteen. Nyt olen jälleen kahlannut kirjoitukset läpi. Vanhat kuvat ovat palautuneet paikoilleen ja joihinkin kirjoituksiin olen laittanut uusiakin otoksia sekaan.

Vanhentuneita linkkejä en sen sijaan pystynyt enää korjaamaan. Silloin tällöin olen kirjoituksissani tarjoillut linkkejä muun muassa puolustusvoimien sivuilla esiteltyihin Tshadin operaatiosta kertoviin artikkeleihin. Näitä artikkeleja ei ole enää olemassa, joten linkit eivät johda oikeaan paikkaan.

lauantai, 12. joulukuu 2009

Kirjan kannet kiinni

Tänään olen viimeistä päivää virallisesti rauhanturvaaja. Sotilaspassiin merkityt 173 aamua ovat takana. Hieno ja kaikin puolin kokemisen arvoinen aika oli se. Työsopimuksen päättyessä on sopivaa myös laittaa piste blogilleni. Iloitsen lukijoista, joille mukana eläminen oli antoisaa. Kiitän lämpimästi niitä, jotka kommenteillaan saivat minut tuntemaan, että en kirjoittanut vain päiväkirjaa itselleni. Osan lukijoistani tunnen, osaa en tule koskaan tapaamaan. Kaikkea hyvää teille jokaiselle! Siunauksen toivotuksin Nettipappi siirtyy muille foorumeille.

perjantai, 11. joulukuu 2009

Purkujakso päättyy

TJ-kalenterin eteneminen on verrattavissa joulukalenteriin. Mitä useampi piikki kammasta katkeaa, sitä lähempänä ollaan tavoiteltua päämäärää. Juuri päinvastainen vaihe on nyt loppumassa. Afrikasta kotiutumisen jälkeisiä palkallisia vapaapäiviä on jäljellä enää yksi. Viimeinen todellinen kissanpäivä vietetään huomenna. Tällaista elämää olisi voinut jatkaa pidempäänkin. Jos ajankulun nopeutta tuli ihmeteltyä savannilla, niin nyt se vasta onkin lentänyt. En ole edes ehtinyt aloittamaan lomailua, kun se jo loppuu.

Loppu tuli todelliseksi, kun tänään kotiuduimme kaksipäiväisestä purku- ja palautetilaisuudesta. Olimme koko porukalla viimeistä kertaa koolla. Palautimme viimeiset kuitilla olleet tavarat ja keskustelimme useilla eri tavoilla kotiutumisen tunnelmista. Päällimmäiseksi jäi koko reissun ajan toisteltu totuus valtavan hyvähenkisestä ryhmästämme. Yksi kouluttaja sanoi aistineensa sen heti, kun porukkamme oli kokoontunut ensimmäiselle tämän tilaisuuden luennolle. Usean joukkomme kokeneen konkarin suusta kuultiin todistuksia, että monista käydyistä reissuista tällä keikalla mukana oli paras ryhmä. Jos joskus eksyn uudelleen rauhanturvatehtäviin, joudun ilmeisesti pettymään, jos oletan, että aina saa olla näin upean joukon kanssa tekemisissä. Raadollisesti yhdeksi syyksi epäiltiin alkoholitonta leiriä, eikä sitä tietenkään saa vähätellä, miten viina muuttaa miestä. Se ei silti ole ainoa syy. Kyllä tappeluja olisi helppo saada aikaan selvinkin päin.

Tilaisuus tarjosi mahdollisuuden kuulostella kotiutumisen tunnelmia monelta kantilta. Oli luentoja, ryhmäkeskusteluja ja henkilökohtainen haastattelu. Yleisesti ottaen tällainen tilanne on erittäin hyödyllinen. Rohkenen silti epäillä, että kovin moni ei suurten traumojen purkamiseen kokenut tällä erää tarvetta. Hyvä henki poiki sen, että kavereita ei jätetty oman onnensa nojaan Tshadissa. Myöskin kotiutumisen jälkeisiä uhkakuvia erilaisista kriiseistä oli ilmeisen vähän. Aina elämänkohtalot eivät mene niin kuin itse toivoisi, mutta sivukorvalla kuulemistani asioista hyvin harva vastoinkäyminen liittyi suoraan rauhanturvatehtävistä kotiutumisen vaikeuteen. Enemmänkin tulin tarkkailleeksi tilannetta ammatillisesti kokeneiden konkareiden kannalta. Meille ensikertaa kotiutuneille monet ohjeet ovat hyviä kiintopisteitä, joihin peilata tunnelmiaan, mutta kouluttajien housuissa minulla itselläni olisi ollut suuri vaikeus keksiä, mitä annettavaa minulla olisi ollut harvinaisen kivuttomasta missiosta palaavalle veteraanille. Uskon, että taitavan psykologisen silmän omistavalta maavoimien majurin luennolta tarttui kyllä hyvää kotiin vietävää enemmänkin elämää nähneille.

Jos kuulimme kiitoksia ja kehuja kouluttajilta, niin hyvän arvosanan sai myös järjestäjä meidän joukoiltamme. Palautetilaisuuksissa negatiivisia asioita tuodaan aina enemmän esille, mutta tällä erää ne rajoittuivat lähinnä missiomme aikaiseen huoltoon, jossa olisi ollut parantamisen varaa. Enpä ole ennen kuullut, miten värikkään, taitavan ja hilpeän mukaansatempaavan avautumispuheenvuoron jälkeen 70-päinen kaarti antaa aplodit. Vastaavasti kyllä konkarit kertoivat, että ihmisistä huolen pitäminen on kehittynyt kovasti menneistä vuosista. Aivan erinomaisen aloitteenkin kuulin, ja kävin viemässä sitä eteenpäin omalta osaltani. Rotaatiokoulutukseen olisi hienoa saada omaisten päivä. Nuorilla rauhanturvaajilla se saattaisi vastata vanhempainiltaa ja perheellisillä ihmisillä puolisoille tarkoitettua tilaisuutta. Joka tapauksessa olisi hienoa, jos ennen missioon lähtöä lähiomaiset voisivat tulla vaikka yhdeksi päiväksi kuulemaan kouluttajilta tietoja operaatiosta. Samalla omaiset tapaisivat toisia samassa tilanteessa olevia kotiin jääviä vertaisia ja saisivat kasvot niille henkilöille, joista sitten puhelimitse kuulevat mission aikana omalta rauhanturvaajaltaan. Asiaan oli nyt hyvä kiinnittää huomiota, kun harva rauhanturvaaja oli kokenut suuria kriisejä olosuhteiden puolesta. Kasvunpaikat ja huomionkohteet olivat ehkä useimmiten lähimmissä ihmissuhteissa. YK-missio koskettaa kotiväkeä vähintään yhtä paljon kuin rauhanturvaajaa itseään.

Oli kaiken kaikkiaan hienoa nähdä tuttuja kasvoja. Olen aina olettanut, että miesten maailmassa yhteyttä pidetään pääasiassa niihin ihmisiin, joiden kanssa ihan oikeasti eletään kussakin elämäntilanteessa. Siitä huolimatta on mahdollista, että ainakin lähimpänä asuvia ihmisiä tulee vielä nähtyä. Upseerikerholla vietetty ilta rohkeine karaoketulkintoineen, käytäväkeskustelut ja muut kuulumisten vaihtamiset olivat välittömiä ja luontevia. Tiedä vaikka saisin isännöidä Kino Sagulin (Kangasala) -iltaa Tampereen ympäristön taistelijoille tai kutsua leffatyylistä maskeeraamista harrastavan kaverin opettamaan nuorten leirille. Maailma on käsittämättömän pieni. Koskaan ei arvaa, missä keneenkin törmää. Ja upeinta on, että joukossamme ei ollut ketään, jonka havaitessaan kävisi hetkeksikään mielessä vaihtaa kadun toiselle puolelle.

“Miehet eivät itke eivätkä halaa - paitsi joukkueurheilussa tai kännissä. Miehillä ei ole ystäviä vaan kavereita. Siispä hyvää keskiviikkoa!” Jotakuinkin näin kuului joku vuosi sitten saamani ystävänpäiväviesti. Kun tavarat oli luovutettu ja mahdolliset puutteet kirjattu ylös, jokainen etsi paluukyytinsä ja starttasi kotiin. Ohimennen käteltiin samaan aikaan autoihinsa pakkautuvia tovereita. Kuukausi sitten alkanut tauko oli helppo käynnistää ilman suuria hyvästejä, kun tiesi, että vielä nähdään. Tauon aikana oli jo löytänyt omat ympyränsä, joten tämän päivän lopullisempi ero ei tuntunut kummemmalta. Suurin haikeus taisi tulla huomisesta - viimeinen päivä, jolloin YK-palkka juoksee.

keskiviikko, 9. joulukuu 2009

Matkalla taas

En ole väsyksiin asti toistanut samoja matkakertomuksia päivästä toiseen. Harva on niitä kysellyt ja hyvä niin. Kohta on kuukausi kulunut paluusta. Elämä on todellakin normalisoitunut. Ystäviä ja sukulaisia on ollut mukava tavata. Kaikki tuntuu jatkuvan siitä, mihin se lähtiessä jäikin. Blogin kirjoittamisen edut ovat kivasti näkyneet kohtaamisissa. Kirjoituksiani lukeneet kaverit eivät odota minulta mitään sankaritarinoita ja mukaansatempaavia kertomuksia mustasta Afrikasta. Muutamia valokuvia on toki kiva näyttää - kunhan saan ne joskus lajiteltua sellaiseen järjestykseen, että niitä viitsii esitellä. Jääkärijoukkueen väsäämistä videoista pystyy antamaan hyvin jotain kuvaa ympäristöstä, vaikka partioilta taltioidut pätkät eivät juurikaan kerro omasta työstäni. Edelleen odottelen ahaa-elämyksiä siitä, mitä reissussa olen oppinut. En tiedä. Päällimmäisenä lienevät mietelmäni suoraselkäisestä kristillisyydestä, jota sekä suomalaisten miesten kanssa tehty työ että muslimien kohtaaminen opettivat. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään ajatukset pyörivät päässä ja mukaudunko niidenkin suhteen taas entiseen.

Moni rotaatiomme miehistä käytti osan purkujaksosta matkailemalla. Muutama käytti tietoisesti hyväkseen Tshadia varten saadut rokotukset ja matkusti maihin, joissa niistä oli hyötyä. Minä ajattelin aluksi käyttää kuukauden loman mahdollisimman levollisesti kotona rentoutuen. Tshadin jakson lopussa tuli kuitenkin sellainen tuntu, että intoa olisi tarttua tilaisuuteen ja tehdä pieni talvinen reissu. Päädyinkin pistäytymään Kanadassa kaveria morjenstamassa. Siellä tosin niistä rokotuksista ei ainakaan tietääkseni ollut mitään erityistä etua.

Toronto on miljoonakaupunki. Ystäväni asuu sen keskustassa, ja ikkunasta ulos vilkaisemalla näkee ihan toisenlaista miljöötä kuin Goz Beidan muurin yli kurkistamalla. Pölyävän savannin ja risuaidoilla reunustettujen savimajakylien sijasta näkyy lähes 40-kerroksisia pilvenpiirtäjiä ja mainosvaloja. Markkinoille voi mennä sunnuntaina, mutta yhtä lailla kaikkina muina päivinä. Valtavan kokoisissa ostoskeskuksissa tarjolla on mattoja, ja varmaan eebenpuisia veistoksiakin saattaisi löytää, kun oikeasta paikasta etsisi. Mutta eipä siinä kylän torimeininki juuri mieleen tullut. En haukkonut henkeäni Goz Beidan vaatimattomuudesta kotimaahan siirtyessäni. Toronto teki vaikutuksen. Mutta en usko sen johtuneen Tshadin kokemuksista. Vertailukohtana oli se ympäristö, jossa normaalisti elää: kotikylä Kangasalla ja lyhyen ajomatkan päässä oleva Tampereen keskusta.

Leirin keittiö tarjosi varsin hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Viikon mittaisella matkallani yksi kantavia teemoja oli mahdollisimman erilaisissa paikoissa ruokaileminen. Nautin siitä täysin rinnoin - ja vatsoin. Hyvät ja terveelliset elämäntavat hävisivät sen siliän tien. Pelkästään seitsemän tunnin aikaero pyöräytti asiallisen työmiehen päivärytmin päälaelleen. Kotiuduttuani aloin valvoa helposti pikkutunneille asti. Painonpudotuksen edutkin taisivat neutraloitua. Tshadissa kadotetut kilot löytyivät suupala kerrallaan Toronton erilaisista etnobuffeteista. Upeaa elämää, mutta pitkän päälle ei kovin terveellistä. Ja kyllähän turistin päähänpistoihinkin kyllästyisi pidemmän päälle. Mutta jälleen tämä hienous ei varmaankaan ollut Tshadin opetuksista johtuvaa. Kotikylän pitseriat ja ravintolat kelpaavat minulle mainiosti, mutta järkyttäviä määriä maistuvaa ruokaa sisältävät pilkkahintaiset luksusbuffetit olivat ylellisyyttä jo normaaliin päivärutiiniin Suomessa. Ei taaskaan erityisetupisteitä Tshadin reissulle.

Eräs piirre kuitenkin mietitytti minua hetkisen. Lähdetäänpä Suomesta köyhään Tshadiin tai ylelliseltä vaikuttavaan miljoonakaupunkiin, niin kerjäläisten määrä kasvaa. Tai itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, en muista tavanneeni Tshadissa varsinaisesti kerjäläisiä. “Kado-lapset” pyysivät lahjoja kaikilta ohikulkevilta länsimaisilta ihmisiltä. He tekivät sitä enemmänkin harrastuksekseen kuin tarpeeseen. Torontossa näkyi vähän väliä kodittomia, jotka kerjäsivät kadunkulmissa. Pahimmalta tuntui se, kun ostoskeskuksen pikaruokaravintolassa viereen tuli likainen kadunihminen pyytämään kolikoita ruokaan tai metromatkaan. Tshadissa ei ollut lupa antaa. Sotilaallisen joukon ja avustusjärjestöjen välillä täytyi olla ero. Kuinka olisi Torontossa pitänyt toimia? Kodittomien keskuksissa autetaan, kunhan tulee selvin päin. Onko hyvä opettaa kerjääjät mieluummin pyörimään siellä, missä raha pursuu taskuissa ostosjuhlan keskellä, vai etsimään apua sieltä, missä pyritään ohjaamaan oikeille raiteille? Ja ennen kaikkea: milloin yksityinen ihminen on velvoitettu auttamaan, kun hän on niin taitava keksimään kaikkia syitä sille, miksi auttaminen ei ole nyt tässä tilanteessa paras mahdollinen vaihtoehto? Missä on “oikealla tavalla kerjääviä ihmisiä”, joita ei hyvällä omallatunnolla voi sivuuttaa auttamatta? Ilmeisesti aina tekee mieli keksiä verukkeita. En ala nyt pohtimaan aihetta sen enempää. Tämäntyyppisistä havainnoista voisi tehdä ihan oman mietelmäbloginsa. Kirjoitin ajatuksia siksi, että ne olivat ehkä eniten Tshadiin viittaavia muistoja.

Aikaisin huomenaamulla ajan Säkylään. Rotaatiomme kokoontuu vielä kerran yhteen purkujakson merkeissä. Innolla odotan, millaisia tunnelmia miehillä on ollut kuluneen kuukauden aikana.

keskiviikko, 25. marraskuu 2009

Lisää havaintoja

Aamuisin herätessäni on outo olo. Olen puhdas. Neljän kuukauden limaisuus on kadonnut. Ennen reissua oli kiva mennä aamulla suihkuun ja aloittaa päivä puhtaana. Afrikassa itseään ei saanut puhtaaksi oikein koskaan. Kun saunan ja suihkun jälkeen alkoi kuivata itseään, hiki puski pintaan samantien. Suomessa en ole kuluneen viikon aikana ollut vielä kertaakaan niin likainen, mitä siellä tunsi olevansa koko ajan. Ensimmäinen punttisalikäynti oli hassu, kun tunnin salitreenin jälkeen meni suihkuun siksi, että treenin jälkeen on tapana käydä suihkussa. En treenannut täysillä, mutta normaalisti kyllä tulee hiki. Nyt peseytyminen tuntui tarpeettomalta.

Muutama päivä kotiutumisen jälkeen törmäsin yhteen jääkäriimme Kangasalan Hesburgerissa. Juttelimme kotiutumisen kuvioista, ja huomasimme muutamia samankaltaisuuksia. Säännölliset ruokailutottumukset olivat tehneet hyvää jälkeä. Napostelemisen tarve oli kummaltakin vähentynyt kummasti. Karkkia ei tehnyt ollenkaan mieli. Goz Beidan messissä oli aina kova kilpailu, kun uusia suklaapatukoita tuli myyntiin. Täällä hyllyt notkuvat erilaisia makeisia, mutta ei niitä tee mieli. Autolla ajaessa täytyy tarkkailla nopeusrajoituksia. Suihku on erittäin nautinnollinen, kun vettä tulee riittävästi, ja lämmön saa säädettyä kohdalleen. Netti tuntuu käsittämättömän nopealta, kun sivut aukeavat poikkeuksetta sekunnissa tai parissa. Pieni viileys tuntuu lattioissa ja muutenkin, mutta suoranaista palelemista ei ole.

Luulen, että suihkun ihmeellisyyden ja ruokavalion suhteen elämä palautuu aika pian uomiinsa. Sen toivon kuitenkin oppineeni, miten hienoa on herätä aamulla pirteänä. Kotona jää kovin helposti iltaisin puuhailemaan niitä näitä, ja aamulla nukuttaa. Missiossa iltaisin ei ollut liikaa mielenkiinnonkohteita, joten hyvin ehti aikaisinkin sänkyyn. Lomalla ei toki ole kiire mihinkään, mutta olihan se Afrikassa jännää, miten klo 9 oli jo ensimmäisen kahvitauon paikka, ja aamulla oli saanut aikaiseksi jo vaikka mitä. Normaalisti nuorisotyötä tehdessäni heräilen vasta siihen aikaan.

Citymarketissa pistäytyessäni huomasin kovasti etsiväni lyhyintä jonoa. Siinä vaiheessa muistui mieleen, miten olin sanonut leirin ruokajonossa, että Suomessa voisi ihan uhallaankin mennä aina pisimpään jonoon kaupassa. Sekin olisi kuitenkin vain murto-osa ruokajonon pituudesta. No siltä se tuntui Afrikassa. Suomessa kiireinen rytmi tarttuu, vaikkei olisi mihinkään kiire.