Muistan sen tunnelman, kun Suomessa kassaneiti teititteli minua ensimmäistä kertaa. Tuli vaivautunut olo. Ihan kuin olisin ollut jotenkin ylempiarvoinen. Lisäksi mielessä välähti, että olenko minä jo niin vanhan näköinen.

Jotain samaa olen kokenut täälläkin. Irlantilainen tapa on tervehtiä kysymällä: ”kuinka voit”. Siihen ei aina edes odoteta vastausta. Ruokalassa kokki kyseli, mitä kuuluu, ja vastasin että hyvää kuuluu. ”Entä sinä?”. ”Oikein hyvää kuuluu! Kiitos kysymästä, söör!” Samoin kävi, kun pidin perässäni tulevalle irlantilaiselle ovea auki. Kohteliaasti hän kiitti: ”Kiitos, söör!”

”Sir” on helppo puhuttelusana. Ei tarvitse tietää toisen sotilasarvoa, kun herroittelee. En minäkään tunne irlantilaisten kaikkia merkkejä. Eivätkä he varmasti tunne meidän arvomerkkejämme. Sir on siksikin kätevä. Silti se sisältää ainakin minulle melkoisen arvolatauksen. Eräs suomalainen kertoi, kuinka hänen toimistossaan asioi vanhempi irlantilaissotilas, joka oli erittäin hermostunut ylempiarvoisen kohtaamisesta: ”En kai häiritse, söör?” ”Voin tulla myöhemminkin, söör.” ”En mitenkään haluaisi vaivata, söör.” ”Paljon kiitoksia, söör.” Erityisen rajulta tämä asetelma tuntuu silloin, kun vastakkain on suomalainen 20-vuotias vänrikki ja irlantilainen 40-50-vuotias sotilas. Yli tuplasti vanhempi kaveri sujuvasti herroittelee nuorempaa.

Irlantilaisilla on vahva hierarkia. Jopa heidän upseerimessinsä aamukahveilla kapteenit ja majurit istuvat eri pöydissä. Majureilla on vähän enemmän keksejä ja vähän parempaa tarjottavaa, vaikka he ovat arvoltaan peräkkäisiä upseereja. Suomen kontingentissa everstiluutnantin arvoinen komentaja voi aivan hyvin istua samassa ruokapöydässä alikersanttien ja muiden miestemme kanssa. Pari kertaa kontingentin tarjoamalla suomimuonalla herkutellessamme everstiluutnantti otti itse ruokansa viimeisenä, kun oli ensin tarkistanut, että kaikki suomalaiset olivat saaneet annoksen. Irlantilaisilla miehistö ja upseerit istuvat eri puolilla ruokalaa.

Suomalaisten näkökulmasta tuntuu rajulta, että tehdään noin isoja eroja pelkän sotilasarvon perusteella. Jotkut irlantilaisten upseereista kun ovat vielä niin omanarvontuntoisiakin. Toimistomme neljästä huoneesta yksi on annettu irlantilaiselle majurille. Eräässä toimiston järjestykseen liittyvässä asiassa hän muistutti siitä, että hänellä on korkein sotilasarvo – vaikka hän on vieraana suomalaisten toimistossa kolmen suomalaisen keskellä ja asia koski suomalaisten omaisuuden käsittelyä.

Irlantilaisten näkökulmasta – näin arvaan – puolestaan vaikuttaa erikoiselta se, että alin sotilasarvomme on alikersantti, joka on ryhmänjohtajaksi riittävä arvo. Erityisen outoa on, kun vartiotehtävissä meillä on vänrikin arvoisia upseereita, jotka eivät ikinä olisi irlantilaisten armeijassa pykälässä. Olen tehnytkin ehkä aivan liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, mutta saattaa olla, että tämä asetelma saa irlantilaiset upseerit jotenkin epämiellyttävään asemaan. Jos järjestelmä perustuu kovin näkyvästi hierarkiaan, ei ole kiva, että yhteistyökumppaneilla miehistön ja upseerien välit ovat jossain määrin suorastaan kaverilliset. Pahimmillaanhan se aiheuttaa huonoa mainetta oman miehistön keskuudessa omista upseereista. No tiedä häntä. Villi veikkaus vain.

Joka tapauksessa joissain yhteistyötilanteissa korkeampiarvoiset irlantilaiset ovat tykänneet pitää esillä suurempaa arvoaan. Onneksi näitä tilanteita on ollut vain hyvin harvoja. Yksi sellainen on kuitenkin surkuhupaisa. Suomalaisia ei aluksi laskettu partioimaan omin nokkineen, kun meillä ei ollut kuulemma pätevää partion johtajaa. Irlantilaisilla partiota johtaa majurin tai vähintään kapteenin tasoinen kaveri. Meillä ei komentajaa lukuun ottamatta ole koko leirissä kapteenia korkeampiarvoista henkilöä – ainakaan sen jälkeen, kun uusi palvelusohjesääntö tiputti sotilaspastorin rinnastuksen majurista kapteeniksi. Olisin siis ollut arvoni puolesta irlantilaisten mittapuun mukaan pätevä partionjohtaja. Suomalaiset tuskin olisivat minun johtooni joukkojaan uskoneet. Jos taas puhutaan ammattitaidosta, harva irlantilainen majuri on niin pätevä partion johtaja kuin meidän jääkärijoukkueen luutnanttimme. Mutta minkäs teet. Armeija perustuu hierarkiaan. Ei se Suomessakaan ilman sitä toimi. Onneksi meillä ammattitaitoa arvostetaan paljon, ja myös irlantilaiset ovat toivon mukaan alkaneet nähdä joukkojemme taitotason.