Monen monituisen uuden asian lisäksi vieraan kielen käyttäminen on minulle ennestään tuntematon asia. Onhan sitä kieltä luettu vaikka kuinka monta vuotta, mutta kun ei ole tarvinnut missään käyttää. Toki joitain reissuja ja vieraskielisten ihmisten kohtaamisia on ollut, mutta ei mitään tässä mittakaavassa. Ehkä kaikkein eniten jännitin tänne lähtemistä nimenomaan kielitaidon puolesta. Maalailin jo mielessäni kuvia isoista paraatihartauksista, joissa pitäisi osata operoida vieraalla kielellä.

Jälleen on tunnustettava, että konkarit olivat oikeassa. Suomalaisten kielitaito on keskimäärin erittäin hyvä. Muutama päivä sitten meitä oli pari suomalaista ja pari irlantilaista samassa ruokapöydässä. Siinä jo toinen irlantilainen kysyi, että puhuvatko kaikki suomalaiset noin hyvää englantia. Tosin aivan päinvastainenkin kokemus löytyy. En tiedä, pitäisikö ajatella tilanne hellyttävänä vai nolona, mutta parin irlantilaisen kanssa keskustellessani huomasin, kun toinen yritti toiselle ohimennen vihjaista: ”puhu hitaammin”. Irlantilaisia ei näet ole aina kaikkein helpoin ymmärtää. Täällä oleva joukko koostuu pääosin Irlannin länsiosien maaseudun sotilaista. Heillä on outo murre ja he puhuvat todella nopeasti. Olisi kiva antaa näyte, mutta kirjoittamalla en todellakaan pysty jäljittelemään, miltä se kuulostaa.

Onneksi oma kielitaito paranee kohisten. Tai eihän tässä ajassa ole juuri mitään uutta oppinut. Passiiviset taidot alkavat vain aktivoitua. Suuri kiitos kuuluu irlantilaiselle pastorille, jonka kanssa olen käynyt jo pitkiä teologisia keskusteluja. Hän myös uskaltaa antaa ohjeita lausumisesta, eikä vain kohteliaisuuttaan jätä huomauttamatta. V ja W –kirjainten erottaminen lienee hänen suurin työsarkansa minun suhteeni.

Olen myös joutunut opettelemaan taitoa, että ensin mietitään ja sitten puhutaan. Ei mitenkään huono läksy noin yleisesti ottaen. Äidinkieli on sen verran hyvin selkärangassa, että jutun kertomisen voi aloittaa ihan hyvin ilman, että tietää, mihin se johtaa. Edes lauseita ei tarvitse miettiä loppuun asti, kun ajatus voi kehittyä siinä samalla kun puhuu. Englanniksi se ei oikein onnistu. Muutenkin tulee aika rajoittunut olo, kun ei pysty käyttämään värikästä kieltä, niin kuin omalla äidinkielellään on tottunut tekemään. Pitää valita ilmaisut paljon pienemmästä varastosta. Ja joskus on työn takana ylipäätään keksiä, kuinka asian saisi millään tavoin ymmärrettävästi selitettyä. Mutta tällä hetkellä olen kuitenkin iloinnut enemmän kehityksen nopeudesta kuin harmitellut ilmaisun rajoittuneisuutta.