Ympärilläni vallitsevan tukkamuodin perusteella täällä voisi aloittaa kuvaukset saippuasarjalle ”the Bald and the Beautiful”. En yritä tavoitella pääosaa, mutta silti repäisin ja ehostin itseni ympärillä pyörivien ihmisten kaltaiseksi. Ajoin pääni partahöylällä aivan puliksi. Armeijassa moista temppua jo vähän suunnittelin, mutta en innostunut riittävästi. Siviilissä se ei tulisi mieleenikään. Vihkipari tai kastekoti - hautajaisten saattoväestä puhumattakaan - saattaisi pian soitella tulikivenkatkuisia puheluja kirkkoherranvirastoon, kun olivat jonkun uusnatsin lähettäneet heidän suureen juhlaansa. Täällä ei haittaa, vaikka näyttäisi siipimutterilta. Eikä pää palellu, vaikka tukka puuttuu. Pikemminkin päinvastoin.

Olin valmistautunut parturointioperaatioon jo ennakolta. Aika alkumetreillä tänne saavuttuani ajoin tukan hyvin lyhyeksi. Ajattelin, että päänahka näkee vähän päivänvaloa ja tottuu ajatukseen, että joskus tulevaisuudessa aurinko voi paistaa esteettömästi. Muutama päivä sitten toteutin tämän kokeilun. Olin heti hyvin varovainen, ettei nahka pala. Tänäänkin pesäpalloa pelaamaan mennessäni pistin 50-kertoimista aurinkorasvaa niin paljon, että takaisin tullessakin päälaki oli vielä rasvasta valkoisena. Suojaus onnistui melkein. Päänahka otti hieman osumaa, mutta ihan ei valkopäämerikotkasta tullut palokärkeä.

Vastaavaahan en siis ole koskaan aikaisemmin kokeillut. Kaljuuntumistani on aina tähän asti rajoittanut pelko siitä, että pääni on sellainen professoripää, jonka lähin vertailukohta on harjakatto. Kädellä tunnustellessa kun päälaessa tuntui olevan jonkinlainen kohouma. Mutta kuontalon altahan paljastui ihan siedettävä muotoilu, vaikka kyllä siinä jonkin verran sitä keskiviivaakin löytyy. Voipahan käyttää tekosyynä, jos jalkapalloa pelatessa puskut eivät lähde aivan suoraan. Rusketusraja oli sen sijaan aika hilpeä. Tukan suojissa ollut päänahka oli luonnollisesti muuta ihoakin valkoisempi.


Jukka Kuoppamäkeä mukaillen: "Punainen on niska. Punaiset on korvansa sen..." Rednex rules! Kaikki muu onkin valkoista.

Tätä kirjoitellessani sänki on muutaman päivän ajan kasvanut sellaiseen mittaan, että on ihan sama silittääkö tukkaa myötäkarvaan vai vastakarvaan. Kumpikin suunta tuntuu suunnilleen siltä kuin silittäisi nukkaharjaa tai karkeita bussin plyysi-istuimia. Sängen takia on paitaa pukiessa helppo jäädä jumiin. Kangas ei paljon sängen päällä liu’u. Jos pipon iskisi päähän, niin sen saisi pois varmaan vain perunankuorimisveitsellä.


Tältä se näyttää, kun istun körmyssäni blogia kirjoittelemassa. Ehtoolliskannu ei ole luomisen tuskaa helpottamassa, vaan tiskauksen jälkeistä toimistoon kuljettamista odottamassa. Tiedoksi vaan.