Tänään lunastin pari kuukautta sitten antamani lupauksen saarnata Goz Beidan kirkossa. Olin stressannut jutusta hieman, kun ei ole tullut pidettyä saarnoja vieraalla kielellä aikaisemmin. Kuulijakuntakin oli ihan eri maailmasta kuin pohjoisen juro kansa. Olin kuitenkin saanut aikaisemmin yhden rohkaisevan kokemuksen, joten uskalsin lähteä siltä pohjalta, että erilaisen ulkokuoren alla sykkii samanlainen sydän.

Puoli kahdeksalta kuusihenkinen porukkamme suunnisti leiristä kohti kirkonkylää. Naureskelin, että on tämä melkoinen miekkalähetyksen uusi aalto, kun pistooli vyöllä lähdin sanaa viemään. Reitti oli tuttu ja stressiä ehtimisestä ei ollut. Viimeksi luulimme olevamme myöhässä, mutta aikaa jäi vielä odottelemiseenkin. Nyt halusin ottaa vähän enemmän marginaalia käytännönasioiden järjestelyyn. Autot ajoimme kirkon ikkunan alle - ja aseet jätimme kiltisti lukkojen taakse. Pastori ei ollut ottamassa meitä vastaan, koska hän oli jollain pidemmällä matkalla. Vastaanotto oli silti hyvin lämmin, vaikka aina en ihan tajunnutkaan, mitä missäkin vaiheessa suunniteltiin. Oma osuuteni oli kuitenkin kunnossa, joten luotin siihen, että alan paasata kun pilliin puhalletaan.

Sotilaallinen kirkkoseurue ryhmittäytynyt jumalanpalvelukseen. Kun autot olivat näköpiirissä, riitti, että yksi mies seisoskeli vuorollaan ovensuussa vartioimassa autoihin jätettyjä aseita. (Kuva: Cimic)

Kotimaasta tuttuun tyyliin jumalanpalveluksen toimittajat kokoontuivat sakastiin, jota länsimaiseen kirkkoarkkitehtuuriin tottuneet silmät luonnehtivat lähinnä komeroksi. Idea oli kuitenkin sama. Tehtävät kerrattiin ja jumalanpalveluksen puolesta rukoiltiin. Sitten palasimme salin puolelle ja istuimme paikoillemme. Minulle oli varattu kaikkein juhlallisin tuoli suoraan alttarin taakse. Kummallakin puolellani istui muita jumalanpalveluksen vastuuhenkilöitä. Vieraanvaraisuus ja papinpelko ovat näköjään mannertenvälisiä muuttujia.

Jumalanpalveluksen osat olivat edellisen käynnin kaltaiset, mutta tälläkään kertaa en osannut tunnistaa, mitä milloinkin tapahtui. Alussa laulettiin paljon varmaan siitäkin käytännön syystä, että ihmiset tulivat pikkuhiljaa kirkkoon musiikin aikana. Edestä tilannetta tarkkaillessani huomasin selvästi, että miehet ja naiset istuivat vanhan kristikunnan tapaa noudattaen eri puolilla. Suomalaiseen kirkkokansaan verrattuna mielenkiintoinen ero oli, että miehiä oli vähintään tuplamäärä naisiin nähden. Perheenäitien ei varmaan ole niin helppo irtautua kaksituntiseen jumalanpalvelukseen.

On kotiseurakunnan kirkkokin ollut joskus näin täysi. Tosin se vetää 700 ihmistä enemmän. (Kuva: Cimic)

Alkupuolella sattui yksi huvittava tapaus. Muutamien yhteislaulujen ja vauhdikkaan kuoroesityksen jälkeen jumalanpalveluksen juontaja kysyi, olisiko suomalaisilla vierailla joku laulu esitettäväksi ja opetettavaksi. Tämä lienee ensimmäinen ja ainoa kerta, kun tämän mission aikana olen karskien sotilaittemme silmissä nähnyt pelon häivähdyksen. Silmät suurina he katselivat toisiaan. Ehätin kertomaan, että valitettavasti emme ymmärtäneet varautua tilanteeseen. Harmittelin samalla mielessäni, kun en tajunnut ottaa kitaraa mukaan. Olisin mielelläni laulanut jonkun melankolisen suomiballadin näytiksi meidän hengellisestä musiikistamme.

Laulujen, rukousjakson, ylistyksen, ilmoitusasioiden ja uusien kirkkovieraiden esittelyn jälkeen oli tekstin luku ja saarna. Pystyn erittäin suurella varmuudella sanomaan, että tämä seurakunta ei ollut kuullut Suomessa pitämieni puheiden parhaimmistoa, joten pystyin sieltä valitsemaan mieluisia aihealueita. Kulttuurieroista vapaa ja varsin mielenkiintoisella havainnollistuksella alkava puheeni uskon voimasta oli valintani tälle sunnuntaille. Luimme ensiksi Jeesuksen sanat siitä, kuinka ihminen, jolla on edes sinapinsiemenen verran uskoa, voi siirtää vuoria. Iskin sitten alttarille nyrkin kokoisen kiven, ja käskin noin 200-päisen kirkkokansan siirtää sen alttarin toiseen päähän. Moitin heidän epäuskoaan, kun värähdystäkään ei tapahtunut. Päätin näyttää itse. Hetkisen keskittymisen ja tuskaisten ilmeiden jälkeen käskin heitä laittamaan silmät kiinni ja nappasin kädellä kiven paikasta toiseen. Kukaan ei tietenkään laittanut silmiä kiinni, ja minä pystyin jatkamaan puhettani vasta noin 20 sekunnin jälkeen, kun valtava nauru oli lakannut. Seurakunta taisi olla sen jälkeen varsin vastaanottavainen pohtimaan, mitä se usko oikein onkaan.

Minä olen suomalaisista vaaleimpia ja tulkkini afrikkalaisista tummimpia. Onneksi tässä työssä värillä ei ole väliä. (Kuva: Cimic)

Oletin, että puheeni olisi tulkattu sekä ranskaksi että arabiaksi. Puhettani varten annettu puolituntinen jäi reilusti vajaaksi, kun arabiankielistä tulkkausta ei ollutkaan. Pitkät puheet ovat täälläkin puhujien helmasyntejä, joten tiivistäminen oli hyvä juttu. En myöskään tunne itseäni nyt sujuvaksi englanniksi saarnaajaksi, mutta onneksi tulkkaamisen etu on, että käännöksen aikana ehtii vilkuilla paperia rauhassa. Jumalanpalveluksen lopuksi tuli yksi yllätys. Tulkki kuiskasi, että kohta sinulta odotetaan loppurukous ja siunaavat sanat. Olin alussa kysellyt, odotetaanko minulta mitään muuta saarnan lisäksi, kun olin ainoa pappi paikalla. No onneksi tuli yllätyksenä, niin ei suotta jäänyt asiaa miettimään. Ei se englantini onneksi ihan ala-astetasoa ole.

Pitkien loppukättelyiden jälkeen kirkkokuoro jäi jammaamaan pihalle, kun suomalaiset kutsuttiin takaisin sisään. Jumalanpalveluksen toimittajien kanssa istuimme tuolirinkiin, jossa he tarjosivat meille limsat ja esittäytyivät tarkemmin. Lisäksi he pahoittelivat kovin, miten jumalanpalveluksen yhteydessä ei ollut mahdollisuutta antaa enemmän aikaa tutustumiselle. Mekin esittäydyimme ja kerroimme, että tämä vieraanvaraisuus on liikuttavaa suomalaisille, jotka ovat tottuneet siihen, että edes kirkossa ei välttämättä sano sanaakaan kenellekään muulle. Annoin seurakunnalle omissa jumalanpalveluksissamme kerätyn kolehdin. Kirjekuoressa oli 63 500 KAFia, mikä on hieman vajaa 100 €. Mielestäni se on paikallisessa mittakaavassa varsin kiva lahjoitus meidän piskuiselta porukaltamme. Juttelimme vielä kirkon eri projekteista, joissa mahdollisesti suomalaiset joukot voisivat joskus olla apuna. Hyvillä mielin hyvästelimme ja lähdimme katselemaan markkinahumua.

Paikallisia kuoroja taitaa olla useampia. Tässä kokoonpanossa oli enemmän miehiä. Edellinen oli naiskuoro. Asusteetkin olivat erilaiset. Loppusoitto pihamaalla oli rempseä. Jukra mitkä jamit! (Kuva: Cimic)