Perjantai-illan traditiokseni on muotoutunut leirin pokeriturnaukseen osallistuminen. Tällä kertaa se piti jättää. Olin ottanut selkeästi liian vähän rahaa viime kuussa, kun rahuri kävi päivärahaennakkoja tuomassa. Niinpä päätin kehittää vaihtoehtoisen illanvieton, ja lunastin lupaukseni Seamukselle. Olin sanonut osallistuvani joskus hänen järjestämään Thank God It’s Friday –iltaan. Katolinen iltamessu on perjantaisin keskimääräistä kevyempi ja runsasväkisempi. Ilta alkaa musavisalla ja päättyy sosiaaliseen kahvi- ja teehetkeen. Koska olin itse menossa, ajattelin vetää mahdollisimman monta mukaani. Laadin parhaan kykyni mukaan mahdollisimman hyvin kohderyhmän huomioonottavan mainoksen. Kuvamateriaaliakin löytyi netistä, kun tapahtuma on ilmeisesti saanut nimensä vanhan elokuvan mukaan:


Mainostus innosti yhden ihmisen mukaan – tosin hänkään ei ollut nähnyt mainosta, vaan tuli sanallisen kutsun perusteella.

Seamus kuuli suunnitelmastani päivällispöydässä, ja häneltä karkasi mopo ihan käsistä. Ensin hän pyysi minua lukemaan evankeliumitekstin, mutta tarkemmin mietittyään hän arveli, että voisin esittäytyä siinä samalla. Lopputulos oli sitten se, että minä pidin myös saarnan. Olen iloinnut englanninkielen kehityksestäni, mutta tänään oli ikävä kyllä takkuilevan englannin päivä. Itseilmaisuun sisältyvien kompromissien määrä oli käsittämätön. Mutta aihe oli minulle sen verran tuttu, että ei tarvinnut onneksi keskittyä siihen, mitä sanoo. Riitti, että keksi, miten sen sanoo. Paikalla oli ihan arvovaltaistakin kuulijakuntaa. Koko leirin komentaja sekä hänen varahenkilönsä olivat mukana noin 20 hengen joukossamme.


Kirkkosali on samanlainen teltta, jollaisia irlantilaiset käyttävät majoitukseensa. Seamus on juurikin saanut aikaiseksi varsin kivannäköisen alttarin. Yhden leirin sisään ei kannata montaa kirkkoa rakentaa, mutta olisihan se upeaa itselläkin olla oma työtila.

Koska puhenopeuteni oli syntyperäisiin englantia puhuviin verrattuna noin kolmanneksen, puhe venyi pitkäksi, vaikken ehtinyt sanoa juuri mitään. Tai no ei se varmaan edes kymmentä minuuttia ollut, mutta Seamus totesi, ettei hän niin pitkiä puheita pidä. Tämä lienee yksi katolisen ja luterilaisen perinteen ero. Meillä saarna on usein mielletty jumalanpalveluksen ytimeksi.

Tilaisuuden jälkeen oli kiva jutella apulaiskomentajan kanssa ihan oikeita teologisiakin juttuja. Kiva maku jäi illasta. Mutta kyllä minä vielä yritän niitä päänahkoja myös siellä pokeriturnauksessakin metsästää.